Avainsana: tarinat

Valoa ikkunassa, Bragalonessa helmikuussa 1956

Hän oli löytänyt kyyhkysen, joka ei vielä ollut aivan kuollut, mutta likimain, ja nopealla hyökkäyksellä saanut sen hengiltä. Ensin hän söi näkemättömät silmät, ne olivat helpot, ja sen jälkeen repi rinnan auki, päästäkseen kiinni vielä lämpimiin sisäelimiin.
Olisi väärin sanoa, että hän kuuli sen, mutta on hyvin vaikea muutoinkaan ilmaista sitä tietoisuutta, että joku oli sanonut hänen nimensä. Hän kallisti päätään ja katsoi kuollutta pulua epäluuloisena.
“Boele, missä sinä olet,“ oli selkeä lause, mutta silti häntä epäilytti, oliko hän tämä Boele, ja kuitenkin hän tiesi, että häntä puhuteltiin.
“Olen syömässä tätä kyyhkystä,” oli hänen vastauksensa, mutta kuten oli väärin sanoa, että häntä puhuteltiin, oli väärin sanoa, että hän sanoi niin, se vain oli vastaus ja hän täsmensi, “haluan syödä sen, ennen kuin se jäähtyy ja kovettuu.”
“Tule tänne!” Hän tiesi että häntä kutsuttiin, mutta silti ruoka olisi tärkeintä.
“Minun on syötävä,” hän vastasi, vaikka jokin hänessä pisti vastaan. Ruoka tuntui tärkeältä, mutta niin tuntui kutsuun vastaaminenkin.
“Missä sinä olet?” Häneltä kysyttiin, ja kysymys tuntui raskaalta, turhan vaativalta ja eikä hän pitänyt sen sävystä, vaikka se ei ollut ääni, vaan kysymys hänessä itsessään. 
Lue lisää ”Valoa ikkunassa, Bragalonessa helmikuussa 1956”

Petjan aikakirjat 1.16. – Tuli palaa kanssamme

Kuka ei ole koskaan unohtunut tuijottamaan tuleen? Kuka ei muistaisi hyvällä hetkiä nuotion ääressä, tulen loimussa ja savun tuoksussa. Meillä on ollut liki miljoona vuotta aikaa tottua tuleen, sen lämpöön, kypsyvään ruokaan ja savun tuoksuun, mutta kaiken sen perässä, meillä on yhä jossakin tuolla, likellä apinaprosessoria, ajatus kotilieden lämmöstä, kauempaa kuin kotiliesi.

Meidän esi-isämme rakensivat muutaman tuhat sukupolvea kotinsa tulen ympärille, nuotiopiiriin, ja tämä muutti myös meidän elämäämme. Kun meillä oli keskellämme lämmin tuli, me keräännyimme sen ympärille ja aloimme juuri keksityllä kielellä kertoa toisillemme ensin päivänkulusta, suunnitelmista huomisille, ja vähän vähältä yhä suurempia unelmia, selittää maailmaa toisillemme, silmästä silmään, yli valon ja valkean, sen valon, jonka piirin ulkopuolella oli näkymätön, pimeä ja tuntematon maailma, mutta me, perhe, ystävät, rakkaat, turvassa kaikelta siltä, mikä jää piirimme ulkopuolelle.  Lue lisää ”Petjan aikakirjat 1.16. – Tuli palaa kanssamme”

Otto Berniläinen

Mies makasi poljetussa maassa selällään. Kypärän kasvolevyn silmäaukosta näkyi verta, joka oli jo osin maksoittunut. Jostakin kuului hevosen tuskaista hirnuntaa ja miesten valitusta.
Monet taistelut on käyty aamun sarastaessa, jolloin kaikki on jo ohi keskipäivään mennessä, mutta tämä oli alkanut vasta iltapäivällä, ja siinä vaiheessa kun Aragonian joukot ajoivat takaa Pisan lyötyä armeijaa, oli päivä jo laskussaan. Illan hetken hämärässä taistelukentälle tulivat huorat, varkaat ja apujoukot, viemään kuolleilta ja kuolevilta, ero oli perin ohut, vain veitsen terän mittainen, sen mitä heillä varastettavaa oli.

Mies makasi liikkumatta, puskan juurella, liki metsän reunaa, vailla elonmerkkiä kun Mama Cataldan joukko tuli paikalle. Päivän kirkkaudessa olisi joku muu saattanut sattua paikalle ensin, mutta nyt miehen löysivät nämä, joita joku muu olisi saattanut sanoa huoriksi tai kerjäläisiksi. Itse he sanoivat itseään Mama Cataldan seurueeksi, joka esitti tansseja, musiikkia ja näytelmiä, toki välillä huoraten, kerjäten ja varastaen, sen mukaan, mikä kulloinkin oli sesongin mukaista. 

 Mama Catalda itse näki, ja niin hän aina sanoi, eikä kukaan halunnut sanoa hänelle vastaan, ensimmäisenä, pensaan vierellä olevan miehen ja seurue kärryineen kaarsi kentän laitaan. Hän oli nähnyt pitkiä miehiä, ja paksuja miehiä, mutta nyt hän näki ison miehen.
Donore ja Sergio olivat jo menossa repimään varusteita vainajan yltä, kun Mama käski heidän odottaa.  Hän mittasi miestä silmillään, käski sitten Donoren asettumaan pitkäkseen maahan miehen viereen. Donore vastusteli vain muodollisesti ja asettui miehen vierelle. Kun Donoren ja miehen kantapäät olivat tasan, Donore ulottui hädin tuskin kainaloon. 

”Oletteko ikinä nähneet näin suurta miestä?”

”Millainen vehje sillä mahtaa olla?” Kysyi Eleni, seurueen nuorin nainen.

”Aina sulla on vehje mielessä!” Donore sanoi noustessaan maasta.

”Paraskin sanomaan!” Eleni vastasi ja koko seurue nauroi riettaasti, Donore  muiden mukana

”Kohta se nähdään. Riisukaa mies!” Mama Catalda käski ja Sergio ja Donore menivät riipimään säärystimiä ja kaksi naisista asettui irrottamaan kasvoja peittävää kypärää, mutta rintalevyn kimppuun ei vielä kukaan päässyt, koska Mama seisoi liian lähellä ja mies olisi pitänyt kääntää ensin.

Kun naiset saivat kypärän irti, tuli esiin hupun suojaama pää ja sotilaan rujot ja partaiset kasvot. Mama kumartui katsomaan kasvoja tarkemmin. 

Otsassa näkyi hupun alle katoava paloarpi oikean kulmakarvan yläpuolelta ylöspäin, vasemmassa poskessa oli arpi nenän juureen ja suupielestä alas toinen, rujosti parantunut, joka veti kasvoja hieman vinoon. Toisella puolen kasvoja näkyi vain mustelma poskipäässä ja pieni arpi, joka veti kulmakarvan päätä ylös. 

Mies olisi voinut olla komea ilman arpia.

Mama Catalda veti hupun miehen päästä, punervat kiharat valahtivat esiin, ja samalla hetkellä kaksi sinistä silmää avautui ja katsoi suoraan Mama Cataldaan.

”Äiti?”

Bragalonesta, tarinoista ja kaupungista

Bragalone on kaupunki, jossa lintu voi kertoa salaisuutesi pojalle kaupungin laidalla, vanhus lukea lehdestä asioita jotka tapahtuvat samalla hetkellä ja kirkon takana asuva mies voi olla vanhan sadun viimeinen eloonjäänyt.

Parikymmentä vuotta sitten sain lahjaksi kirjan Yhdeksäs portti, jossa suunnilleen sivulla yhdeksän mainittiin Alexander Dumasin kirja Bragelonnen varakreivi. Kirjan olen lukenut noin kuusi tai kahdeksan kertaa.
Mutta sillä hetkellä tuli mieleeni, että entä sitten kreivi.

Nousin kesken aamiaisen ja kävin kirjoittamassa ensimmäisen Bragalone-tarinani, Bragalonen kreivi. Sen jälkeen olen kirjoittanut tarinan silloin tällöin, mutta viimeiset pari vuotta hieman intensiivisemmin, kun en ole muutoin voinut viettää samanlaista elämää kuin aikaisemmin.
Tarinat liittyvät toisiinsa monin tavoin. Bragalonen sadut ovat linkitetty sen nykyaikaan, ja jokin pieni sivulauseen varjo yhdessä novellissa, voi avata uuden näkökannan toiseen tarinaan. Tarinassa Bragalonen Poliisi oleva pieni detalji, se voi avata Bragalonen Laulajan uudella tavalla, tai Bragalonen Sinisimmät silmät tarina viittaa 500 myöhemmin tapahtuvaan Bragalonen Pappiin. Nämä tarinat muodostavat verkoston, jossa yksikään tarina ei ole erillinen, mutta toisaalta, liki jokaisen tarinan voi lukea erillisenä, ja joskus tarinan sisälläkin on tarina, joka ei toimii myös yksin.

Vaikka Bragalone on kuvitteellinen kaupunki nimettömällä saarella, tarinassa on paljon historiallista tarkkuutta, radiossa kuultu kappale on soinut oikeasti Italian radiossa siihen aikaan, sää on ollut, jos mahdollista, juuri sellainen, kuin tarinassa siihen aikaan on ollut ja jotkut tarinassa mainitut henkilöt ovat olleet olemassa.

Suurin osa tarinoista sijoittuu vuoteen 1956, mutta eräät tarinat ovat taruja joiden ikää ei tunneta, jotkut 1100-luvulla ja viimeiset 1990-luvulta.
Olin silloin, kun kirjoitin ensimmäisen Bragalonen tarinan, tullut muutama kuukausi aikaisemmin Sardiniasta, ja Bragalone sai ensin piirteitä Bosasta, Algherosta ja Olbiasta.
Vuosien mittaan olen kirjoittanut noin 40 pidempää tai lyhyempää Bragalone tarinoita. Tarinoitten myötä Bragalone on kasvanut ja muuttunut, ja nyt Bragalonessa on piirteitä paristakin Sisilian, Ligurian ja Marchen kaupungeista.

Bragalone sijaitsee saaressa, jonka nimeä ei mainita, sen satamasta näkee auringon laskevan, ja itä- ja pohjoispuolella kaupunkia on vuoristoa, jossa korkeimmat huiput ovat kuitenkin vain noin kilometrin korkuisia.

Itse kaupunki on ikivanha, mutta sen kantakaupunki, muurien ympäröimä vanhakaupunki on suurimmalta osaltaan 1200-1400 luvulta, ja kaupungin muurien ulkopuolelta 1500-1800 luvulla rakennettua. Kaupungille suunniteltiin 1600-luvun lopulla uutta puolustusmuuria ja telakkaa, mutta muurista toteutui vain muutama porttirakennus, ja muurien paikalla kulkevat kadut, jotka ovat eräänlainen katkoinen kehätie.

Kaupunki kärsi suuria vahinkoja sodassa, ja noin viidennes kaupungista tuhoutui ja juuri tähän jälleenrakennustyöhön keskeiset tarinat liittyvät.