Mielleyhtymä

Kuten muillakin kädellisillä, voidaan olettaa, että meidän esi-isistämme naaraat viettivät enemmän aikaa pentujensa kanssa kuin urokset. Naiset hoitivat lapset, imettivät ja huolehtivat oman osansa ruuan hankinnasta keräilyllä ja pieneläinten metsästyksellä, mutta sitä mukaan kun riista kasvoi, myös kasvoi ero miesten ja naisten tehtävien välillä.
On turha kuvitella että raja on ollut aina ja kaikkialla ehdoton, mutta se on ollut siinä määrin vallitsevaa, että voidaan pitää sitä perustanana. Lisäksi kulttuurilliset syyt ovat kasvattaneet eroa biologisten lisäksi.
Australopithecus afarensis eli pääasiassa kasvisravinnolla, jota täydennettiin hyönteisillä, kaloilla ja pienillä nisäkkäillä, eikä rottaa pienempiä eväitä varten kovin kummoista aseistusta tarvittu. Esinarupetteri kykeni keräämään savannilta tarpeeksi energiaa ja proteiineja itsekseen.
Kuitenkin ajalta on löydetty alkukantaisia aseita.
Voidaan olettaa, että vaiheessa, jossa lajimme on sopeutumassa savannin elämään, ja kuitenkin on ollut melko pieni kädellinen, miesten asema lauman suojelijana on korostunut, ja aseiden kehitys lähtenyt enemmän suojautumisesta muita lihansyöjiä vastaan, kuin omasta metsästystarpeesta.
Tämä painotus on sitten ylläpitänyt sukupuolten työnjakoa, korostanut miesten agressiivisuutta, ja luonut pohjaa metsästykselle.

 

Metsästäminen, lisääntynyt proteiini, teki meistä myös entistä tehokkaampia petoja, kun aivot kasvoivat, loimme entistä tehokkaampia aseita, ja tämä johti taas parempaan saaliiseen. Metsästäminen tarvitsi lisääntynyttä yhteistyötä, ja tämä johti ensimmäisiin sopimusyhteiskuntiin, metsästävän joukon piti sopia yhteistyöstä ja saaliin jakamisesta.
Oleellista oli myös se, että saalis jaettiin kaikkien kanssa, kun jonkun hiiren tapaja söi mitä sai, niin antilooppi, melko pienikin, oli enemmän kuin kylliksi kolmelle, ja saalista siis riitti myös niille, jotka eivät osallistuneet kaatoon. Lue lisää ”Petjan Aikakirjat 2.9  Tuli ilta tulilta.” →