Avainsana: yhteisö

Mikä on yhteisö

Tämä on julkaistu ensimmäisen kerran 20 vuotta sitten, mutta pistetään taas uusiksi.

Esitelmöidessäni minulla on ollut tapana sanoa että yhteisö on se ihmisten yhteenliittyä tai sosiaalisten ja/tai taloudellisten suhteiden verkko, joka itsensä yhteisöksi tuntee. Mutta olen valmis myös tunnustamaan ettei asia ole aivan niin yksinkertainen.

Sanakirjaselityksen mukaan yhteisö on elämänmuotojen, taloudellisten tai aattellisten päämäärien, tai muitten vastaavien yhteisyyteen perustuvaa ihmisten yhteenliittymistä.

Oikeustieteen puolella yhteisön merkitys onkin, niin kuin oikeustieteessa on tapana, määritelty tiukemmin, jonka mukaan yhteisö on oikeustoimikelpoinen ja -kykyinen luonnollisten tai juridisten henkilöiden yhteenliittymä, ja jakaa yhteisöt julkisoikeudellisiin ja yksityisoikeudellisiin yhteisöihin.

Julkisoikeudellisia yhteisöjä on Suomessa valtio, kunnat, kirkkokunnat ja jotkin muut virallisen aseman saaneet organisaatiot.  Yksityisoikeudellisia yhteisöja lain silmissä taas ovat yhtiöt, osuukunnat ja yhdistykset.Sanan merkitys on kontekstuaalinen; sen tarkka määre perustuu siihen missä ympäristössä se on, mutta sanakirjaselityksestä löytyy kyllä sen perusta.
Kaikki ihmiset kuuluvat johonkin yhteisöön. Osaan niistä kuulutaan jo syntyperän puolesta, synnytään perheen ja suvun jäseneksi, yleensä myös jonkun maankansalaisiksi. Lue lisää ”Mikä on yhteisö”

Petja Aikakirjat 2.5 – Voi vainolaisen hurmehella!

Siellä, poikain puhuessa, yhteiskunnan perusta on ollut perhe. Kun isoäidit, jotka eivät enää lisääntyneet, osallistuivat jälkeläisten hoitoon, ja ennen muuta siirsivät kultuurillista perimää, opettivat nuorempiaan pitkällä kokemukselle, syntyi se hyöty, miksi miksi vanhoja naisia tarvittiin. Vanhoilla miehillä ei nyt niin väliä. 

Mutta yhteiskunnan perusta oli se, että oli joukko naisia, muutaman, heidän äitinsä ja lapsensa, miehet olivat siinä mukana, mutta kuitenkin, naisten kautta tapahtuvat sitoutuminen, äidin ja lasten liitto, oli se perusta, mitä sitten laajennettiin.

Se kuinka suurelta alueelta voitiin ruokaa kerätä, oli sitten yksi raja-arvo, kuinka pitkän matkan voi ryhmä, jossa on eri-ikäisiä jäseniä, liikkua päivän mittaan, ja niin, että ruokaa riitti. 

Suunnilleen 12 henkeä oli kerralla tuollaisessa perheryhmässä.

Mutta perheryhmä tarvitsi heimoa, koska oman perheryhmän resurssit eivät riitä kaikkeen. 

Siinä on sitten sosiaaliset rajat. 

Kuinka monta ihmistä saattoi olla heimossa.

Tutkija Dunbar määrittelee heimon kooksi noin 160-180 yksilöä, koska joissakin apinalaumoissa sen kokoisessa yhteisöissä sosiaalista asemaa tukeva sukiminen ja muut vastaavat palvelut eivät vie liikaa aikaa ravinnonhankinnalta. 

Mutta sitten siellä on takana se perheyhteisö. 

Jos mielelle pohjalla on malli, jossa 12 henkeä, se perhelauma, toimii mallina, silloin voisi ajatella, että isoäitien verkosto saattaa olla samankokoinen. 

Ja jos jokaisella on se noin 12 jäsenen perhelauma, ollaan siinä 150 nurkilla. 

Mutta sitten, näyttää myös siltä, että niissä oloissa, missä esi-isät opettelivat ihmiseksi, lauma kykeni keräämään ja saalistamaan sen alueella, joka elätti sen 160 muutaman kymmenen tarkkuudella. 

Jos heimon koko alkoi kasvaa ylitse sen, alkoi vituttaa ja apinaprosessori piipata, että nyt saattaa eväät loppua. 

Stressi ja agressio kasvoivat. Oman aikansa saattoivat ryhmät jakaantua, mutta jossakin vaiheessa alkoivat myös nämä heimot riidellä nautinta-alueista. 

Paviaanit ja simpanssit saattavat käydä rajakahakoita laumojen nautinta-alueiden rajoilla. 

Miksi kärsisimme korskan pilkkaa, jos me kykenemme hyökkäämään valtavan alkuhärkälaumaan, ja tappamaan tuollaisen elikon, jonka lapakorkeus on kaksimetriä. 

… miksi jäisimme aloillemme, jos me osaamme virittää ansan? 

… miks emme kostaisi, jos osaamme jännittää jousen ja nuolen tutkaimelle suoran tehdä elämästä? 

Ja niin me taistelimme resursseista. Siitä kahlaamosta, jonne härät saapuvat kahdesti vuodessa, vuodatimme vertamme, ja heidän, jotka olivat siellä ennen meitä, ja heidän, jotka tulivat sinne jälkeemme. 

Siinä oli paine.

Me tai he. 

Ja me tiesimme sen, niin kuin me olimme vuodattaneet verta, voitiin vertamme vuodattaa. Siihen oli syytä varautua, sillä jos joku poistuu paikalta kädet vainolaisen hurmeessa, eikö olisi mukavampi, että se oli veljeni, serkkuni, lankoni, tai olkoon, minä, kuin joku vieras, jota emme tunne, joka hädin tuskin lie edes ihminen, mikä lie, arojen apina, vuorien villi, joka tuskin osaa kreikan sanaa.

Petjan aikakirjat 1.24 – ”Ja solmin kruunuiksi häipyviksi…”

Kun esi-isämme olivat vielä hyvin harvasanaisia, ja toisen niistä merkityksestä käytiin jatkuvaa kiistelyä, heillä oli kuitenkin käsitys arvokkuudesta, surusta ja kuolemasta; kauan ennen meidän aikaamme he, jotka olivat meitä ennen hautasivat vainajansa jonkinlaisin seremonioin ja pistivät vainajan kanssa saamaan hautaa tarvekalun, nyrkkivasaran, korun taikka lelun.
Neandertalilaiset tiesivät rajansa, hautaaminen kertoo sen meille 200 000 vuotta myöhemmin.
Me emme tiedä mitä he ajattelivat, emmekä tiedä, miksi he peittivät vainajan kukkasin, mutta silti me pystymme samaistumaan siihen ja jotenkin, vaikka meidän ja heidän välillä ei ole sanoja, pelkkä hiljaisuus, se kertoo meille jotakin suurta. Näistä vainajista välitettiin, heihin tunnettiin yhteyttä ja he olivat merkittäviä joillekin, joskus, 200 000 vuotta sitten.
Tämä tuo mieleeni äitini hautajaiset. Lue lisää ”Petjan aikakirjat 1.24 – ”Ja solmin kruunuiksi häipyviksi…””

Petjan aikakirjat 1.21- Kielipelin aivoitukset

Koska muinaisia aivoja ei ole tutkittavaksi, monet olettamukset muinaisten ihmislajien kyvyistä perustuvat kallotutkimuksiin, joissa kallon tilavuus, sen sisäisten alueiden ja harjanteiden kohtien perusteella on pyrytti jäljittämään aivojen rakennetta ja verrattu näitä tietoja apinan ja ihmisten kalloihin
Yleensä kaikilla ihmisillä vasemmasta aivopuoliskosta löytyvät alueet vastaavat puheen tuottamisesta, ymmärtämisestä ja sanojen tunnistuksesta, mutta tämähän ei vielä riitä täyteen ymmärrykseen, vaan meidän on tunnistettava sävy, rytmi, painotus, intonaatio, sekä puhuja ja tämän eleet.
95% oikeakätisistä ihmisistä vasen aivopuolisko on myös hieman suurempi ja kallossa on näkyvissä kielialueen tuntumassa tietynlaiset painaumat, joiden kehitystä voidaan tutkia juuri ihmisen esi-isien kalloista aina Homo Habiliksesta alkaen, apinoilla ei näitä painanteita ei ole, vaikka aivojen epäsymmetriaa näyttäisi ilmenevän myös suurilla ihmisapinoilla. Lue lisää ”Petjan aikakirjat 1.21- Kielipelin aivoitukset”

Petjan aikakirjat 1.9- Oi mutsi, mutsi…

Paviaaniemolla voi olla sen verran penskoja, mitä se pystyy kuskaamaan puuhun turvaan. Ehkä kaksi kerrallaan. Jos on tuuria, kulkee ehkä kolmaskin, joskus.
Isot apinat saavat melko vähän pentuja. Se, montaa pentua kykenee hoitamaan, on rajallista, kun pennun kehitys on melko hidasta. Gorilla saa yleensä ensimmäisen poikasensa 5-7 vuoden iässä, uudet jälkeläiset yleensä kun edelliset ovat 3-4 vuoden ikäisiä. Urokset saattavat saada jälkeläisensä vasta 15 täytettyään, ja silloinkin, jos onnistuvat hankkimaan oman lauman.
Mitä enemmän laji on kiinni siinä, miten pentu oppii oman hommansa laumassa, sitä pidempään menee, ennen kuin kannattaa hankkia uutta pentua. Ei vain ole aikaa toiselle.
Kun lajia on muutoinkin vähän, ja uusia tulee harvakseen laji on luonnostaan uhanalainen.

Narupettereiden kehitys on vielä hitaampaa, mutta ihminen keksi keinon ohittaa tämä kapeikko. Ja saattaa olla, että tämä oli se syy, miksi nämä narupetterit syrjäyttivät neanderthalin serkut.

Siihen keksintöön varmaan vaikutti moni tekijä. Proteiinin saanti, leukalihasten pieneneminen koska liha mureutettiin tulella antoi enemmän tilaa aivokopalle, niin kuin pystyasentokin.
Ja sitten ne puheet. Ne kyllä tiedetään. Lue lisää ”Petjan aikakirjat 1.9- Oi mutsi, mutsi…”

Some ei ole mitään uutta

Suoraan sanoen, olen välillä perin juurin kyllästynyt tähän yhteisöllisyyden kanssa kohkaamiseen, jota nyt tulee joka tuutista ja johon osallistun itsekin tässä ja nyt.

 Käydyssä keskustelussa on ollut pääpaino välineessä; sosiaalisessa mediassa ja sisältö, yhteisöllinen viestintä, on jäänyt selvästi vähemmälle, jopa niin, että osittain kuvitellaan välineen muodostavan sisällön.

 

Pitäisi pysähtyä miettimään, mitä tämä yhteisöllisyys on?  

Yhteisöt sinällään eivät ole mikään uusi ilmiö, eikä asian kanssa tarvitsisi pitää sellaista kohua ja hysteeristä vapinaa, mitä niitten ympärillä on, mutta olisi hyvä, jos ihmiset edes kerran ajattelisivat asiaa, niin että tulisivat tietoiseksi siitä, että ihmiset oikeasti ovat yhteisöllisiä eläimiä.

Internet ja sen yhteisöt eivät ole tuoneet mitään uutta inhimilliseen yhteisöllisyyteen, mutta ne ovat lisänneet oleellisesti mahdollisuuksiamme viestiä kanssamme samoihin yhteisöihin kuuluvien kanssa.

Koko inhimillisen yhteisöllisyyden takana on primitiivisten esi-isiemme perheyhteisö, saman isoäidin lapset ja tyttärien lapset.  Perheyhteisön kokoa rajasi kuolleisuus. Isoäidillä tuskin oli kerralla elossa enempää perhettä kuin kymmenkunta, ja kuolo korjasi ikälopun mummon kohta tämä täytettyä kolmekymmentä. Lue lisää ”Some ei ole mitään uutta”

Auringonlaskun katsastajat

Onko heikolla ryhmällä kuitenkaan mahdollisuuksia kasvaa ja kehittyä?
Onko ryhmän rappio tuhonnut lopullisesti se yhteishengen, motivaation ja/tai uudistumiskyvyn?
Onko kilpailu ajanut sen loppuu?
Voiko sitä enää mitenkään saada toimivaksi?
Ovatko käytössä olevat keinot sellaisia, että niitten luoma uudistuminen on kannattavaa kokonaisuuden kannalta?
Aina toimimattoman tiimin kanssa on se mahdollisuus, että se puretaan.

Vaikka minulla on peruslähtökohtana ryhmäajattelu, ja tätä tekstiä kirjoittaessani ryhmän olemassa olon syvä inhimillisyys sosiaalisuuden ja ihmisyyden ytimessä, siitä huolimatta minun on myönnettävä se, että toimimaton ryhmä missä hyvänsä laajemmassa organisaatiossa voi kuitenkin olla rasite, josta on päästävä eroon.

Ryhmä voi vain hajota itsekseen, jolloin sen jäänteet voivat joko imeytyä toisiin ryhmiin, sen ydin voi toimia siemenenä uudelle ryhmälle, tai se voidaan vain hajoittaa, poistaa koko ryhmä organisaatiosta.

Usein ryhmän hajoaminen on jäsenille, pieni tai iso, tragedia.

Vaikka olemme sidoksissa heimoon, laajempaan yhteisöön, silti meidän ryhmämme on meidän ryhmämme, meidän tukemme ja turvamme. Lue lisää ”Auringonlaskun katsastajat”

Ken vartijaksi inssin laitetaan?

Käytännössä jo muutaman kymmenen ihmisen organisaatiossa, tulee aiheelliseksi miettiä miten ryhmien välinen tiedonkulku järjestetään tehokkaimmalla tavalla, ja miten ryhmät voivat toimia tehokkaimmin kompastumatta toisiinsa, eli meidän on miettivä taktisia tiimejä.

Kun organisaatio kasvaa, pitää alkaa miettimään strategisen tason ryhmiä.
Nyt on myös kysymys siitä, mikä organisaatio on kyseessä.

Modernissa yhteiskunnassa organisaatio voi olla yritys, yhdistys, virkamiesorganisaatio, kuntahallinnon organisaatio, jne.

Suurissa organisaatioissa eivät organisaation operatiivisen tason tavoitteet ja organisaation johdon tavoitteet, tai organisaation tarkoitus välttämättä ole samat.

Organisaatiota on ohjattava niin, että se täyttää sille tarkoitetun tarkoituksen, ja samalla niin, että sen organisaatiossa olevista ryhmistä saadaan ulos niissä oleva potentiaali, antamalla niitten itse ohjata työtään, silloin ja siinä määrin kuin se on mahdollista, niin että ryhmä löytää parhaimman tavan täyttää tarkoituksensa.

Tässä on kyse esimies- ja johtamistaidosta.
Miten hallinnoida eri ryhmistä koostuvia organisaatioita, niin että fokus säilyy, organisaatio toimii, ja tiimit tekevät parhaiten sen, mitä varten ne ovat luodut. Lue lisää ”Ken vartijaksi inssin laitetaan?”