Oikeastaan Tony Tolomei ei ollut ollut yhtään päivää töissä muualla kuin yhtiössä.
No tietysti hän aloitti perheen firmassa, mutta fuusion myötä hänestä tuli sitten Yhtiön osakas ja johtokunnan jäsen.
Häntä sanottiin Uskolliseksi Tonyksi. Kaikkien vuosikymmenien aikana hän ei ollut koskaan äänestänyt vähemmistön puolella, eikä koskaan yhtiökokouksessa hallituksen esitystä vastaan.
Tänään oli hänen viimeinen työpäivänsä ja nyt hän tuli viimeistä kertaa yhtiön johtokunnan jäsenenä tuohon lasista ja teräksestä tehtyyn toimitaloon, jonka pohjoisnurkassa oli ollut hänen työhuoneensa yhdeksäntoista vuotta.
Töihin tullessaan hän katseli Yhtiön taloa niskansa kipeäksi. 29. kerroksessa olevan huoneen ikkunat eivät näkyneet tähän, mutta aurinko kultasi toimitusjohtajan ikkunat vastapäisessä nurkassa.
Tony Tolomei käveli puiston halki Yhtiöön, kun koiranulkoiluttaja sai hänet ajattelemaan Mikea. Isä sanoi että jos haluat myydä miehille, pistä kuvaan nainen, jos haluat myydä naisille, pistä siihen lapsi, mutta jos haluat myydä kaikille, pistä kuvaan koira. Isällä oli aina koira, ja kaikissa julkisissa kuvissa hänellä oli ainakin koiran kuva takana. Tony Tolomei sai aina, pikkupojasta, huolehtia koirista, henkilökunnan kanssa.
Kun viimeinen Leo, niiden kaikkien nimi oli Leo, oli lopetettu, Tony Tolomei kertoi Michael Bloombergille isän koirista ja sai tältä lahjaksi Miken. Siitä oli kaksitoista vuotta.
Sunnuntaina Tony Tolomei oli maatilallaan lähtenyt Miken kanssa kävelylle. He olivat tehneet lenkin pitkin tilan rajoja ja koiran kulku oli jo verkkaista. Välillä se oli pysähtynyt ja katsonut isäntäänsä pitkään. Läntisimmässä kolkassa, mistä tammen oksien ali, yli viinitarhan, näki Hudsonille, hän käski koiran matalaan kuoppaan ja maahan. Koira laskeutui kuoppaan, vilkaisi isäntäänsä, asettui sitten pää jalkojen väliin. Tony Tolomei laskeutui koiran ylle, kaivoi takkinsa taskusta isän Berettan, lahjan Italian suurlähettiläältä, tähtäsi koiran niskaan ja puristi liipasinta.
Tony oli seissyt kahareisin koiran yllä ja katselut Hudsonille toisenkin tovin, ennen kuin nousi kuopasta ja lapioi sen umpeen. Isä sanoi, että jotkut asiat pitää tehdä itse, mutta Tony Tolomei muisti, että oli yli kuusikymmentä vuotta ampunut ja haudannut koirat. Isän mukaan liike-elämässä pitää tehdä uhrauksia.
Talolla Tony Tolomei jätti takkinsa eteiseen ja meni saliin, missä tukevien kattopalkkien alla oli valtava silkkimatto, shaahin lähettilään lahja, suurempi kuin hänen lapsuuskotinsa takapiha. Matolla, sinikultaisen medaljonkikuvion keskellä, odotti yllätys. Verenkarvas ripulipaska, Miken viimeinen tervehdys.
Harmaantukkainen mies pyyhki kyyneleen soittaessaan pesulaan
Yhtiö oli nähnyt paljon vaivaa, jotta sen naapurit jäisivät alemmaksi, ja rakennuksen itäpuolella oli puisto, johon oli Yhtiön myötävaikutuksella perustettu leikki- ja pallokenttä. Tony Tolomei näki nyt pallokentällä punavalkoisen sirkusteltan.
Hän oli käynyt sirkuksessa, siitä vain oli aikaa. Tony Tolomei yritti muistella, koska se oli tapahtunut. Veli oli ollut silloin mukana, ja veljen kuolemasta oli neljäkymmentäseitsemän vuotta. Hän oli ollut sirkuksessa viisikymmentäneljä vuotta sitten. Äiti oli nauranut vedet silmissä. Oliko äiti ikinä muulloin nauranut?
Tony Tolomei meni sisään Yhtiöön, käveli läpi aulan, tervehti nimellä vahtimestareita, jotka hymyilivät hänelle ystävällisesti, niin kuin joka aamu nämä vuosikymmenet. Hän tuli aina johtajista ensimmäisenä töihin, ja nousi yksin johtajien kerrokseen.Alma, joka vastasi kerroksen toiminnasta ja Maria, joka oli ollut hänen sihteerinsä olivat jo töissä… Tony joutui miettimään. Maria oli tullut vuotta sen jälkeen kun uusi talo oli valmistunut, kahdeksantoista vuotta sitten.
Tony Tolomei meni huoneeseensa. Hän katseli suurta punervaa pöytäänsä. Usein kun hän katseli sitä, hän muisti miten äiti oli kertonut, kuinka oli jakanut vuoteensa neljän sisarensa kanssa kahdentoista vanhaksi asti, silloin vanhin sisar muutti pois. Tony Tolomein pöytä oli kaksi neliötä suurempi kuin hänen äitinsä lapsuuden vuode.
Pöydällä oli tietokone, jota hän ei oikeastaan koskaan käyttänyt, kirjoitusalusta ja kynäteline, ranskalainen ja liki sata vuotta vanha. Pöydällä oli myös valokuvia. Isä, sen näköisenä, kuin aikoisi juuri oksentaa sellaisen pallon, mitä pöllöt päästivät suustaan. Kuva oli otettu muutamaa kuukautta ennen vatsasyöpädiagnoosia. Äiti, suurisilmäisenä ja vakavana, niin kuin aina, helmet kaulassa ja katse luotuna jonnekin ohi, niin kuin niin usein. Ja veli. Veli oli ollut komea mies, perinyt äidin kauniin kasvojen muodon, isän leveän suun, ja jonkin tuntemattoman esi-isän valloittavan naurun. Kuva oli otettu muutamaa vuotta ennen kuin veli oli ajanut koneensa metsään jossakin merkityksettömässä paikassa, jossakin tuntemattoman lentokentän takana. Tony Tolomei katseli valokuvia ja keräsi ne laukkuunsa.
Tony Tolomei meni nurkkaan, josta päätään kääntämällä näki länteen. Hän ei aivan nähnyt kotiaan, mutta saman talon pohjoispään. Hän oli asunut siellä fuusiosta asti. Ensin isän, äidin, veljen ja Margaretin, taloudenhoitajan, kanssa. Sitten isän ja äidin ja Margaretin kanssa. Sitten isän ja Joannen, taloudenhoitajan kanssa. Nyt hän asui siellä Joannen kanssa.
Sitten Tony Tolomei katsoi itään. Hän näki, tai ehkä hän vain kuvitteli näkevänsä siellä, vihreän tiilikaton, noin kolme sormenleveyttä keltaisesta tornista, jonka paikalla oli joskus ollut heidän firmansa.
Hän oli asunut ensimmäiset vuotensa siellä, vihreän katon alla. Nelikerroksisessa talossa asuivat Giulia, isoäiti, Franco-setä ja heidän perheensä. Francobello, hänen komea setänsä, oli muuttanut takaisin isoisän kotikaupunkiin ja myynyt osakkuutensa isälle. Sen muistelu sai aina isän nauramaan “Komea Franco, vitun pelle, myi puolet firmasta minulle viinitarhasta ja hinnasta, jolla ei saisi täältä yhtä kerrosta!”
Tony Tolomei katsoi pohjoiseen. Joen takana, peukalon verran voimalaitoksen piipun ohi itään, ei aivan näkyvissä, oli hautausmaa. Siellä valkoisessa marmoritalossa olivat hänen vanhempiensa luut.
Tony Tolomei ei voinut olla ihmettelemättä mitä järkeä siinä oli, mutta niin oli hänen isänsä tahtonut, kotimaasta tuodusta kivestä oli tehty valkoinen pieni mökki, suurempi kuin äidin lapsuuskoti, vain kahdelle kuolleelle ihmiselle.
Ei järjen hiventäkään.
Tony puisteli päätänsä kun meni pöytänsä ääreen, kaivoi avaimen taskustaan ja avasi pöytälaatikkonsa. Kansio oli nahkaa, hän tiesi sen olevan Firenzestä, parasta laatua olevaa karitsaa, sisältä korkkia, läheltä Bragalonea. Isä oli aloittanut näiden tuotteiden maahantuonnin ennen hänen syntymäänsä ja he toivat niitä edelleen, yksinoikeudella.
Kansiossa ei ollut montaa paperia, mutta hän luki ne taas, ties kuinka monetta kertaa, ja sitten hän painoi nappia pöydän reunassa.
“Maria!”
“Niin herra Tolomei?”
“Pyytäisitkö herroja Smith ja Barretta käymään huoneessani?”
“Kyllä herra Tolomei.”
Tony tiesi että hänellä on aikaa. Hän meni seinäkaapille ja otti sieltä viinipullon. Hän ei välittänyt väkevistä, olut ei ollut hyväksi hänen vatsalleen, mutta viinilasillinen tai pari maistui. Tämä oli vanhasta maasta, “Lahja jumalilta” sanoi isä, joka kertoi, että viinitarha oli pieni, kaistale kaupungin laidalla, lähellä San Michelen kirkkoa, ja sen viini oli maailman parasta. Tämä oli viimeinen pullo, jonka isoisän veli oli pullottanut kauan sitten.
Tony Tolomei arveli, että tänään oli aika avata se ja hamusi käteensä korkkiruuvin. Pullo vastusteli hieman, liki seitsemänkymmentä vuotta kiinni ollut korkki kuitenkin avautui ja Tony jätti sen kaappiin odottamaan. Hän otti ensin pari lasia ja pullon viskiä pöydälle ikkunan likellä ja sitten haki siihen kirjoituspöydältään kansion ja kynän, jossa oli hopeaan upotettu kultainen monogrammi. FT, hänen isoisänsä nimikirjaimet.
Kaksi lasia, pullo hyvää viskiä, kansio ja kynä odottivat aikansa ennen kuin ovelle koputettiin ja Maria saattoi sisään herrat Smith ja Baretta.
He jutustelivat tyhjänpäiväisyyksiä, sellaisia, mistä nuoret miehet halusivat jutella Tony Tolomein kanssa. Sitten Tony selitti, että hän tarvitsi heidän allekirjoituksensa muutamaan paperiin, jotka liittyivät järjestelyihin, jotka liittyisivät hänen poistumiseensa johtokunnasta, varmuuden vuoksi, että mikäli tulisi jotakin epäselvyyttä, eikä hän olisi siellä enää vahvistamassa asiaa.
Allekirjoituksen jälkeen Tony Tolomei tarjosi nuorille kyvyille viskiä, parasta mitä he toivat maahan Skotlannista, läheltä Dunkeldia ja miehet joivat sitä onnellisen näköisenä. Tony Tolomei mietti, että vielä oli kaksi tuntia lounaaseen, viimeiseen lounaaseen johtokunnan kanssa, sen jäsenenä.
Miesten poistuttua Tony Tolomei istui tovin, katseli taas paperit läpi, palasi sitten työpöytänsä vierelle ja painoi huomaamatonta nappia pöydän sivussa.
“Maria?”
“Niin herra Tolomei?”
“Tulisitteko, ja pyytäisittekö Guy Johnsson-Littlen, sekä Alman kanssanne tänne sanotaan… “ ja hän mietti hetken, “Sanotaan nyt viidentoista minuutin kuluttua.”
“Kyllä, herra Tolomei.”
Toinen osa löytyy linkin takaa.