Margarita oli ottanut neulan ja langan esiin, korjatakseen hieman helmaansa, kun kuuli kuin joku kulkisi rapussa. Askeleet nousivat portaita. Margarita epäröi. Murhaajaa ei oltu saatu kiinni.
Oveen koputettiin.
”Kuka siellä?”
”Ylikomisario Capratorrente!”
”Otto!” sanoi neiti Toniatti tempaisten oven selälleen.
”Margarita!”
”Mikä suo minulle tämän ilon?”
”Ajattelin poiketa vielä kysymään, muistaisitko mitään, mikä auttaisi meitä löytämään Rouva Brunan?” Otto kyseli mahdollista todistajaa.
”En usko.” ja Margarita pudisteli päätään hieman murheellisena. “Emme oikeastaan ole mitään ystäviä.” Margarita kohautti olkiaan, niin että miehusta värähti, kuin muistuttaisi Margaritan ammatista. “En muista sitä kylää, mihin hän lähti, mutta luulen että hänen sisarensa nimi on Elena, Elena Bou.” Margarita näytti hieman onnettomalta.
”Kiitos, tuosta voi olla jo paljon apua.”
”Eipä tämä mitään. Mutta en todellakaan ole varma.”
”Haluaisitko muutaman kalan?”
”Kalan?”
”Niin, minä kävin kalakaupassa ja otin muutaman ylimääräisen. Ajattelin, jos haluaisit muutaman kalan?”
”Ylen ystävällistä, Otto.” sanoi Margarita ja nuuhkaisi pakettia, ”Mitä kaloja?”
”Mulloja.”
”Jäätkö syömään, voisin tehdä mulloa Zaran tapaan.”
”Menen kotiin syömään.” kohautti Otto harteitaan.
”Kai minä voin jotain…”
”Minä en ole täysin pyyteetön, Margarita.”
”Kukapa olisi, kukapa olisi…” Neiti Toniatti naurahti, mutta väsyneesti.
”Ajattelin, että voisit käydä perimässä erään velan?” Capratorrente haistoi aidon hämmästyksen.
”Sinun puolestasi?”
”No oikeastaan… Herra Concauccelon.” Nähtyään epäröivän katseen, ylikomisario jatkoi, ”sanotaanpa tämä näin.” aloitti ylikomisario. “Minä pidän teistä,” Capratorrente takelteli, “sinusta, ja tiedän, että maailma tulee muuttumaan muutaman vuoden sisään todella paljon.”
”Ja haluat minulta jotain?”
”Haluaisin että menisit töihin.”
”Töihin? Minne? Kuka minut ottaisi?”
”Solinasit.”
”Ne Solinasit? Mihin hommiin?” sanoi Margarita hiljaa.
”Myymään kalaa. Vanhemmillasihan oli kalaravintola?”
”Niin oli, “ ja Margaritan katse kävi Dalmatiassa, vuosien takana. “Etsivätkö he naista töihin?”
”Eivät vielä. Mutta uskon että sinä saat itsesi sinne töihin.”
”Ja se velka?”
”Pääset juttusille Adrianun kanssa, kun kerrot että minä lähetin teidät hakemaan Concauccelon velkaa.”
Margarita oli yllättynyt ja häkeltynyt ylikomisarion…Oton tarjouksesta. Siitä oli aikaa, kun hänellä oli ollut työpaikka. Margarita hätisti pienen kärpäsen lambrusco-lasin reunalta. Hän vihasi niitä, kärpäsiä.
”Mitä te tästä saatte?” hän kysyi ylikomisariolta suoraan.
”Sinut myymään kalaa Solinasille. Voisit ajan kanssa auttaa minua pitämään tasapainoa ja kohtuullisuutta Bragalonessa.”
Margarita siemaisi lasin reunasta, enemmän saadakseen aikaa, kuin juodakseen
”Pitäisikö minun…vakoilla?”
”Pitäisit minut ajan tasalla ajan virtauksista.” sanoi Otto, “Ei enempää kuin haluat, ei mitään vaarallista. Pitäisit minut vain tietoisena siitä, ettei mitään kohtuutonta tapahdu.”
Margarita hätisti kärpästä kauemmaksi.
”Jos minä harkitsen asiaa?”
”Harkitse. Jos suostut, jätä minulle sana asemalle.”
Otto katsoi häntä silmiin, lämpimästi, puristi kättä ja käveli ulos.
Usein, kun Margarita sulki oven miehen perässä, hän muisti Zaran kellarin pommituksen jälkeen.
Kamalinta ei ollut pimeys, ei laastipölyn ja veren tympeä löyhkä, ei kivet, tai kivien välistä valunut tahmea vana, jonka aavisti vereksi, vaan tietoisuus kärpäsistä pimeässä.
Hän tunsi kärpästen, raskaiden, suurten kärpästen laskeutuvan iholle, niitten kammottavan hiivinnän iholla, ja vaikka järki tiesi, etteivät ne painaneet juuri mitään, ne tuntuivat samalta kuin sisar Annan sormet, jotka tökkivät häntä kylkeen, jos hän ei ollut tehnyt läksyjään, mutta samalla karvaisilta, kuin oudoilta hiiriltä.
Näkemättäkin hän tiesi kärpäset suuriksi, sinivihreiksi, joiden iholla kimalsi kuoleman viitta.
Hän ei nähnyt niitä, ainoastaan tunsi, ja kykenemättä arvioimaan, oliko hän ollut kellarissa tunnin vai viikon, ja vailla todellista kuvaa siitä, oliko kärpäsiä kaksi vai kuusi, hän oli alkanut kuvitella niille nimet. Ne kärpäset palasivat hänen mieleensä. Gianni, kävelemässä pienillä karvaisilla jaloillaan hänen niskassaan, mielessä muljahti, kuin apteekkari Carcopino pitelemässä hänen niskaansa. Carlo, miten se laskeutui hänen hartialleen, raskaana kuin rautakorko, hyökkäsi muistoista, niin kuin silloin kun se rasvainen stronzo, karabinieeri Pesaron satamassa joka repi hänen paitansa. Tai Domenico kävelemässä hänen kädellään, kun kauppias Pedrupàulu painamassa hänen kättään itseään vasten.
Kun Margarita Toniatti näki Oton varjon häipyvän oven alta, hän näpäytti käsivarttaan, tajuamatta itsekään mitä teki ja hän muisti krahinan kun kiviä siirrettiin, siskonsa äänen huutavan häntä sortuneen käytävän takaa, ja ensimmäisen häikäisevän valonsäteen leikkaavan kellarin pimeyttä.
”Pazzo ghioco!” sanoi Margarita ääneen, yllättäen itsensäkin. Niin isällä oli tapana sanoa, elämä on hullun peli, mutta se on vain pelattava. Nyt oli hänen siirtonsa.