Mielleyhtymä

Petjan tiedotuksia ihmiskunnalle

Myötätunnosta hirviöitä kohtaan

Minun on myönnettävä, että tunnen myötätuntoa hirviöitä kohtaan.

Ei kahta sanaa etteikö Donald Trump olisi hirviö.

Peto, jota ei pitäisi ymmärtää vaan pysäyttää, kuin raivotautinen koira.

Ja silti – tunnen häntä kohtaan myötätuntoa.

En miestä kohtaan, vaan lasta.

Sitä kaltoinkohdeltua, säälittävää viisivuotiasta, joka elää tuon vanhan miehen sisällä.

Kuinka hämmentynyt ja kauhuissaan hänen täytyy olla?

Millaista on elää aikuisen kehossa ilman aikuisen vastuuta, ilman kykyä sietää todellisuutta, ilman kykyä kohdata seurausta?

Eikö tuon lapsen kärsimyksen loppu olisi hartaasti toivottava?

Tätä ajatusta vasten luin Yhdysvaltain uuden kansallisen turvallisuusstrategian, joka julkaistiin hiljattain. Asiakirja, joka antaa Euroopalle kaksi vuotta aikaa tehdä se, mitä sen olisi pitänyt tehdä jo viimeistään vuonna 2014.

Tältä osin Yhdysvallat on oikeassa.

Euroopan olisi pitänyt ottaa vastuu itsestään jo kauan sitten.

Viimeistään Trumpin ensimmäisellä kaudella olisi pitänyt ymmärtää, että Valkoisessa Talossa istuu pikkupoika, jota Vladimir Putin vetää kuivana kakkoseen.

Mutta turvallisuusstrategian todellinen sanoma ei ole kehotus Euroopan vahvistamiseen.

Se on ilmoitus arvomurroksesta. Yhdysvallat ei enää jaa niitä arvoja, joiden varaan Eurooppa on rakentanut pitkän ja usein kivuliaan liittolaisuutensa sen kanssa.

Jos Yhdysvaltain historiaa lukee hieman pintaa syvemmältä, kehityskulku ei ole yllätys. Yhdysvallat on pohjimmiltaan hyvin erilainen ja monessa suhteessa epädemokraattisempi yhteiskunta kuin eurooppalaiset valtiot. Sen juuret ovat kalvinismissa, eivät valistuksessa; kurissa, eivät sopimuksessa.

Trump ei ole poikkeama vaan oire.

Hänen poukkoileva politiikkansa on saanut jotkut uskomaan, että Yhdysvallat etsii uutta roolia demokratian takaajana. Todellisuus on päinvastainen: Trump ja hänen republikaaninsa ihailevat diktatuuria ja halveksivat vapautta – juuri sitä vapautta, jota Eurooppa edustaa.

Lukekaa Machiavellia.

Ei ruhtinailla, eikä hirviöillä, ole ystäviä. On etuja.

Liittolaiset katoavat, kun yhteinen etu katoaa.

Yhdysvaltojen rooli maailmanpoliisina ja demokratian puolustajana ei ole koskaan ollut altruismia. Se on ollut oman edun ajamista. Ongelma Yhdysvaltojen näkökulmasta on ollut se, että ne ovat samalla edistäneet vapautta ja demokratiaa – usein vastoin omia lyhyen aikavälin etujaan.

Uudessa turvallisuusstrategiassa tämä ristiriita katkaistaan.

Asiakirjassa Yhdysvallat soimaa Eurooppaa sen demokraattisuudesta. Demokratia ja vapaus esitetään suorastaan vastenmielisinä, epäamerikkalaisina ilmiöinä. Tämä ei ole lipsahdus. Tämä on linjaus.

Trumpin hallinto näkee Putinin luonnollisempana liittolaisena kuin Euroopan.

Eikä tämä ole väliaikainen häiriötila. Trump sanoi ääneen sen, mitä autoritaarit yleensä vain vihjaavat:

“Jos äänestätte minua nyt, teidän ei tarvitse äänestää enää koskaan.”

Tämä hallinto halveksii sopimuksia, kansainvälisiä instituutioita ja yhteisesti sovittuja sääntöjä. Ne nähdään Yhdysvaltoja vastaan toimivina rakenteina. Samalla koko muu maailma – kaikki, jotka eivät jaa tätä maailmankuvaa – määritellään vihollisiksi.

Ja siinä he ovat oikeassa yhdestä asiasta.

Koko muun maailman täytyy olla tuollaisen hallinnon vihollinen.

Ei vihasta, vaan selviytyäkseen.

Sir Henry Morgan – lain kahta puolta

Henry Morgan ei kuollut kuten merirosvojen kuuluisi.

Sir Henry Morgan
Sir Henry Morgan, mies joka antoi nimen rommille

Ei silmukkaa. Ei luotia. Ei veistä kapakassa. Poikkeuksellinen elämä vaati tavallisemman pisteen. 

Karibian pahamaineisin kaappari kuoli sängyssään 25. elokuuta 1688. Viisikymmentäkolmevuotiaana. Maksansa tuhottuna vuosikymmenten juomisesta, ruumiinsa turvonneena, omaisuutensa säilyttäneenä.

Jamaika järjesti hänelle valtiolliset hautajaiset.

Se yksityiskohta kertoo jotakin mielenkiintoista vallasta.

Morgan syntyi ilmeisesti Walesissa noin vuonna 1635 ja ilmestyi Karibialle nuorena miehenä. Miten, ei ole varmaa. Orjana, palkkasoturina, karkulaisena – kaikki vaihtoehdot ovat uskottavia. 1660-luvulla hän oli jo se, mitä Espanjan kruunu pelkäsi eniten: järjestelmällinen, häikäilemätön ja älykäs väkivallan yrittäjä.

Vuonna 1668 Morgan valtasi Porto Bellon, Spanish Mainin vahvimpiin kuuluneen kaupungin. Hyökkäys oli niin röyhkeä, ettei espanjalainen johto ensin uskonut sitä tapahtuneen. Morganin miehet marssivat linnoituksia kohti katoliset papit ja nunnat edellään ihmiskilpinä. Kun kaupunki murtui, lunnaat olivat suunnattomat.

Vuotta myöhemmin Maracaibossa Morgan jäi espanjalaislaivaston loukkuun. Hän vastasi luovuudella: muutti yhden aluksistaan kelluvaksi pommiksi ja ajoi sen suoraan vihollisen lippulaivaan. Räjähdys ratkaisi tilanteen. Morgan purjehti ulos sankarina – omilleen.

Panama oli hänen mestarityönsä. 1671 Morgan johti yli tuhat miestä viidakon halki hyökätäkseen Panama Cityyn, Väli-Amerikan rikkaimpaan kaupunkiin. Nälkä, kuume ja muta tappoivat matkalla enemmän miehiä kuin espanjalaiset. Kaupunki paloi. Saalis oli järkyttävä. Morganista tuli maailman kuuluisin kaappari.

Ja sitten tuli ongelma.

Englanti ja Espanja olivat allekirjoittaneet rauhansopimuksen. Morgan ei tiennyt sitä. Hyökkäys Panamaan oli teknisesti merirosvoutta, mutta sitä sattuu paremmissakin perheissä. Hänet kutsuttiin Lontooseen vastaamaan teoistaan.

Oikeudenkäynnin sijaan hänet lyötiin ritariksi.

Kruunu ymmärsi nopeasti, mitä sillä oli käsissään. Morgan oli tehnyt sen, mihin virallinen valtio ei ollut kyennyt: varmistanut englantilaisen herruuden Karibialla. Ajoitus oli kiusallinen, mutta tulokset kiistattomat.

Merirosvosta tehtiin laki brittiläiseen Karibiaan

Sir Henry Morgan palasi Jamaikalle varakuvernöörinä. Hän istui neuvostossa. Toimi kuvernöörin sijaisena. Vastusti merirosvoutta – ironia ei häirinnyt ketään. Hän sijoitti sokeriviljelmiin, nai edeltäjänsä tyttären ja rikastui.

Hän myös joi. Tauotta ja mielellään. Hänen lääkärinsä Hans Sloane kuvaili viimeisinä kuukausina miehen, jonka ruumis oli antautunut: keltaiset silmät, turvonnut vatsa, rappeutuva liha. Sloane kehotti lopettamaan juomisen.

Morgan ei kuunnellut, paskaako tuo olisi enää auttanut? 

Hän kuoli rikkaana ja kunniallisena miehenä, jolla oli kolme plantaasia ja 131 orjaa, niin kuin kunniallisella miehellä kuului. Lapsia ei ollut. Perintö oli meni vaimolle.

Ja sitten tapahtui jotakin poikkeuksellista. Jamaikan kuvernööri määräsi valtiolliset hautajaiset. Yhden päivän ajan kaikki Karibian merirosvot saivat tulla Port Royaliin ilman pelkoa pidätyksestä. Vanhat rikokset pyyhittiin pois. Lainsuojattomat saivat hyvästellä johtajansa.

He tulivat.

Murhaajat ja kauppiaat. Prostioidut ja virkamiehet. Ne, jotka olivat rikastuneet hänen ansiostaan, ja ne, joita hän oli tuhonnut. Arkku kuljetettiin lyijyyn valettuna. Laivat ampuivat 22 tykinlaukausta – kunnianosoitus, joka kuului kuninkaille.

Neljä vuotta myöhemmin maa petti. 7.kesäkuuta 1692 Port Royal lakkasi olemasta. Tsunami tappoi 4000 ihmistä, kerrotaan, piru tietää, vaan ei laske. Kadut vajosivat mereen. Talot katosivat asukkaineen. Hautausmaa liukui satamaan.

Henry Morganin arkku katosi. Meri otti takaisin sen, joka oli elänyt siitä.

Tänään Port Royal lepää neljänkymmenen metrin syvyydessä. Sukeltajat tutkivat raunioita, jotka olivat kerran Karibian rikkain satama. Jossain siellä on myös Morgan.

Yhä lain ulottumattomissa.

Markkinajohtaja

Olin kai 8v. Ei kun olin. Vankasti 8v kun löysin pensasaidasta pullon pöytäviinaa. Sellainen taisi silloin maksaa noin ja suunnilleen 13 markkaa. 

No minä vein pullon kotiin ja pistin jääkaappiin, kun olin yksin kotona. 

Asetuin lukemaan Dumasia keittiön pöydän ääreen, kun yksi saman kadun miehistä ilmaantui puutarhaamme, keittiön ikkunan taakse. 

”Onko vanhemmat kotona?”

”Ei ole.”

”Missä ne on?”

”En tiedä”

”Koska ne tulee.” 

”En tiedä.

Ja kun hetki oli kulunut sunnantaipäivän kuumuudessa, mies sai sanottua varsinaisen asiansa

”Oisko teillä jääkaapissa kylmää kaljaa, kun mulla on kamala kankkunen ja tarvitsen tasoittavan.”

”Kaljaa ei ole, mutta pöytäviinaa on”, kerron naapurille, joka näyttää virkistyneen pelkästä ajatuksesta. 

”Anna mulle!” Setä silminnähden innostuu, mutta vastaukseni selvästi vaikuttaa mielialaan

”En anna…” ja hapan ilme sedän kasvoilla valuu kuin ripulipaska reisillä, kunnes toivo taas herää, ”mutta mä voin myydä.”

”Mitä maksaa?”

”Viisi markkaa, lasi”

Kaupat syntyvät, mutta kun hän näkee surkean pienen 1800-luvun snapsilasin, herää kritiikki, ”kyllä oot vittumainen kersa!” 

”Mä voin olla vittumainen, mutta pullo on mulla!” Sanon ja lähden viemään pullloa takaisin kaappiin. 

”Ei, kyllä mä maksan, kyllä mä maksan!” 

Ja niin kuluu suvinen iltapäivä Turun kaupungissa kesällä 1970, raha ilmestyy lasin kanssa ikkunalaudalle, minä haen lasin ja rahan, enkä vahingossakaan vie pulloa ikkunan liki. 

Viimein äitini ilmaantuu ja kysyy, ”miksi Henkka nukkuu meidän puutarhassa?”

”Se sammu, kun oli juonut kahdeksan lasia pöytäviinaa!”

”Meidän puutarhassa?”

”Joo, mä myin ne sille!”

”Myit sille! Mistä sä sai pöytäviinaa?”

”Löysin!”

”No paljon sait?”

”Neljäkymppiä!”

”Neljäkymppiä! Sinä se saatana nylkyri olet!”

”Joo, mutta mulla on viinaa!”

Putinistinen historiapolitiikka

Putinistinen historiapolitiikka ei ole historian tutkimusta eikä edes historian vääristelyä tavanomaisessa mielessä. Se on vallankäytön väline, jossa menneisyys alistetaan nykyhetken

Venäjän valtiossa historia ei ole kertomus tapahtuneesta, vaan kertomus oikeutuksesta. Se ei vastaa kysymykseen ”mitä tapahtui”, vaan kysymykseen ”miksi meillä on oikeus”.

Putinistinen historiapolitiikka perustuu kolmeen perusväitteeseen:
1. Venäjä on aina ollut uhri.
2. Venäjä on aina ollut suurvalta.
3. Venäjän vallan katkeaminen on aina ollut ulkoisen vihollisenaiheuttama.

Näiden väitteiden totuusarvo on toissijainen. Niiden tehtävä on rakentaa tunnetta jatkuvasta piiritystilasta, jossa valta keskitetään, kritiikki kriminalisoidaan ja vaihtoehdot leimataan vihollisen ääniksi.

Historiassa ei ole putinismissa jatkuvuuksia, vain katkeamattomia oikeutuksia. Neuvostoliitto eikaatunut omiin ristiriitoihinsa, vaan hajotettiin. Venäjän keisarikunta ei romahtanut hallinnolliseen kyvyttömyyteen, vaan petettiin. Suomen, Baltian ja Itä-Euroopan itsenäistyminen ei ollut historiallinen prosessi, vaan rikos.

Putinistinen historiapolitiikka tarvitsee vihollisen, koska ilman vihollista ei ole perustetta vallalle. Siksi historiaa ei kirjoiteta avoimeksi, vaan suljetuksi. Kysymykset kielletään, arkistot suljetaan ja muistaminen valjastetaan.

Tässä mallissa historia ei ole menneisyyttä koskevaa tietoa, vaan kurinpitoväline. Se kertoo kansalaiselle, kuka hän on, kenelle hän on velkaa ja miksi hänen on vaiettava.

Putinistinen historiapolitiikka ei ole poikkeus, vaan seuraus. Se syntyy valtiossa, jossa valta ei siedäavoimuutta ja jossa menneisyys koetaan uhkana, ellei sitä hallita.

Historiaa ei tällöin käytetä ymmärtämiseen, vaan tottelemiseen.

Iskuja joit ansiokkaat saavat epatoilta

Yksi asia, joka herättää minussa syvää tyytymättömyyttä, on tapa, jolla renkipojat esiintyvät porvareina.

Petteri Orpo on tästä vain ajankohtainen esimerkki, ei poikkeus. Hän poseeraa porvarina, puhuu vastuusta ja omistamisesta, mutta edustaa todellisuudessa hallinnollista palveluluokkaa: ihmisiä, joiden valta ei perustu työhön, taitoon, riskiin tai omaisuuteen, vaan siihen että heidät on asetettu hoitamaan toisten asioita.

Porvarius ei ole mielipide.
Se ei ole identiteetti.
Se ei ole pukeutumiskoodi.

Se on asema, joka perustuu vastuuseen, omaisuuteen ja henkilökohtaiseen riskiin.

Ei ole sattumaa, että Filip IV Ranskalainen sai liikanimensä Filip Hyvä. Hän ymmärsi tämän. Hänen aikanaan säädettiin laki, jonka mukaan porvarina esiintyminen ilman mestarinkirjaa ja porvariskirjaa oli rikos: nenä ja korvat leikattakoon, omaisuus takavarikoitakoon raadille ja tekijä karkoitettakoon kaupungista ikuisiksi ajoiksi teilirangaistuksen uhalla.

Julmaa?
Kyllä.

Mutta siinä oli yksi etu: roolit olivat selviä.

Nykyään palvelijat teeskentelevät isäntiä, byrokraatit puhuvat omistajien suulla ja ihmiset, jotka eivät ole koskaan kantaneet todellista riskiä, opettavat muille vastuuta.

Se ei ole porvariutta.
Se on naamiaiset.

Ja huonoimpien naamiaisten tunnusmerkki on tämä:
ne loukkaantuvat, kun niille sanotaan ääneen, mitä ne ovat.

Petja Jäppinen

© 2025 Mielleyhtymä

Theme by Anders NorenUp ↑