Pyhiinvaeltajan arkipäivää

Kun olin toisella luokalla, Turun Kähärin kansakoulussa, lähimmästä kirjastosta eivät lainanneet minulle aikuistenosaston kirjoja.

Kyseessä oli kirjastonhoitajan pikkumaisuus, mutta jos ei käy, että kahdeksan vuotta täyttänyt on kiinnostuneempi geologiasta kun Barbababasta, nauttii enemmän antiikin historiasta kuin Muumipeikosta, niin ei sitten. 

Turun pääkirjasto, julkisivu

Kun lähin kirjasto oli paljastanut harvat karvansa, kävelin kolmasti viikossa Kähäristä Itäpellontietä Lampuodintielle, yli Kähärintien ja siitä Juhannuskukkulan sivuitse Juhannuskadulle ja Paasirinteen portaita alas, yli Köydenpunojankadun. 

Humalistonkävelysillanpielessä oli puinen kioski, jossa tympeä myyjä teki parhaansa pettääkseen asiakkaita, mutta silti saatoin siitä joskus ostaa lakritsin, mutta saituuttani sen tilaisuuden yleensä sivuutin, koulussa sai tarpeekseen epäkunnioittavaa asennetta, josta veronmaksaja oli maksanut.

Silta jännitti minua. En koskaan ole nauttinut korkeudesta ja alla haisevan ratapihan kreosiitinen katkuinen ilma vielä pahensi tunnelmaa.

Sillan päässä oli toinen kioski ja Rautatietorin nurkalla oli jäätelökioski, josta kerran ostettiin minulle ja serkkuveljelleni parit jäätelöpallot, mutta heti kohta pulu paskoi Jannen jäätelöön. Edelleen, 52 vuotta myöhemmin tunnen syyllisyyttä siitä vahingonilosta. 

Jäätelökioskin ohi matka kirjastolle kulki pitkin Humalistonkatu Yliopistonkadulle, jossa saatoin pysähtyä hetkeksi katsoakseni kultasepänliikkeen ikkunoita, ennen kuin jatkoin torin nurkalle. 

Vasemmalla oli kreikkalaiskatollinen kirkko, mikä oli muutamaa vuotta aikaisemmin houkutellut miettimään, miten kreikkalainen katto tuodaan kansilastina Turkuun, mustalla laivalla, F.Å.A:n nälkärenkaat savupiipussa ja sitten lavetilla satamasta, ennen kuin lykätään mahtavaa, pitkälle torille ulottuvaa ramppia kirkon päälle. Tämän prosessin järki ja logiikka oli minulle suuri arvoitus, kunnes Leila-täti selitti nimen tarkoittavan yleistä, kaiken kattavaa kirkkoa, mutta että maailmalla oli kaksi ryhmää, kreikkalainen ja roomalainen kirkko, jotka molemmat olivat omasta mielestään yleisiä ja kattavia.

Yleensä kannatti kysyä Leila-tädiltä, häneltä tuli vastaus, juuri niin kuin se hänen mukaansa oli, tai sitten rehellinen, turkulainen ”Aijaa-a, emmä vaa yhtää tierä, meirä pittä ottaa täst tiatto!” 

Torin yli matka kulki viistosti ja vastapäisestä nurkasta Kauppiaskatua Linnakadulle. Siinä se sitten oli, Linnankatu 1, kaiken tiedon koti, kirjasto.

Vuosikymmeniä myöhemmin minulle selvisi, miten liki 500 vuotta aikaisemmin paikalla oli ollut talo, jonka omisti mies, jonka nimi, Djäkn, tarkoitti oppinutta, ja jonka jälkeläinen oli 17 sukupolven takaa.

Aika sulki ympyrän ja minä hain tietoa kirjastosta, paikalta missä oppinut esi-isäni asunut.

Äidin kolmannella siskolla, jonka kanssa asuimme samaa taloa, Laila-tädillä, työmatka oli liki sama, kuin minulla kirjastoon, paitsi että hän kääntyi Yliopistonkatua kohden satamaa, ja siitä ravintola Valencian kohdalta Ursininkadulle.
Ursininkadulla oli Laila-tädin työpaikka, Turun näyttelijöiden, taiteilijoiden ja kaapissa, enemmän tai vähemmän, elävien homojen ja lesbojen kantapaikka, Mosel. Mosel varmasti olisi oman messunsa arvoinen, Pariisista niin väliä, mutta ei tässä palveluksessa.

Muutamaa vuotta aikaisemmin Laila-täti oli ollut töissä ruotsinlaivalla, Borella, ja hän toi joululahjat Tukholmasta.

Olin pilkkua vajaa viiden, kun Laila-kysyi, joulun alla: ”Mitä sää, Pietro, haluisit…” puheenparrella, jossa läntisen savolaismurteen päälle alkoi asettua turkulaisuus. 

Ennen kuin hän ehti pidemmälle, avasin sydämeni halun, ”haluan tietää maailman kaikki asiat!”

Ja sen halun vuoksi kävelin sen vuoden ajan läpi kaupungin, kolmasti viikossa, lainatakseni ne kolme kirjaa, jotka lasten kortilla sai kerralla ja luin joka ilta kunnes nukahdin, ja aamulla siitä kun äiti lähti töihin, kunnes kello soi sen merkiksi että piti lähteä koululle, kuuntelemaan kuinka keskiäkäinen nainen, kertoi minulle asiota, jotka olin jo edellisenä kesänä lukenut.

Kävin siellä sen vuoden ja muutaman kuukauden päälle, kolmasti viikossa, ennen kuin muutimme sitten Helsinkiin ja edelleen, jos käyn Turussa, vailla muuta ohjelmaa, käyn herättämässä sen tunteen, jonka silloin löysin. Hartauden.

——
Tämä kirjoitus syntyi kun kirjailija Tommi Kinnunen kertoi olleensa Turun kirjastossa koulukkaiden seurassa.

Moottorisaha ja setämies

Eikö mökki ilman liiterille moottorisahaa kantavaa isäntää ole kuin pilvinen päivä? 

Moottorisahamies riehumassa
Moottorisaha nuorenmiehen käytössä

Minä muistan kun 70-luvulla, hätinä 15-vuotiaana, lähdin metsätöihin ja sain ensimmäisen kerran moottorisahan käteeni, se oli pelottava laite, ja syystäkin, ei ollut modernia tekniikkaa, ei nykyaikaisia suojavarusteita ja käytön opastuskin oli sinne päin. Ei katsonut meidän kymppi mun yritystäni kuin jonkun minuutin verran, ennen kuin tuli komento ”avustaviin tehtäviin”, sillä eihän sen ajan ammattikoneiden hallintaan riittänyt isonkaan viisitoista kesäisen voimat.

Mutta katsomalla oppi ja työ kasvattimiestä, joten loppuvuodesta sai sitten jo käyttää moottorisahaa, vähän, kuten Raimo, kymppimme sanoi, ”voit kaataa noita lastentarhan vesakoita” ja sain sitten vähän enemmän tottumusta. 

Seuraavana kesänä sain sitten mökillä, ikään kuin perheen miehenä käyttää moottorisahaa ja se oli vanha ammattilaisen moottorisaha. Saha  joka saatttoi olla enon peruja mutta epäilen että sitä oli käyttänyt itse Nooa arkin rakennuksess.  Liki henkeni uhalla sahasin sillä yhden pöllin pätkiksi, mutta se antiikkilaite ravisti niin kamalasti, että pääkin tärisi ja lisäsi syljen eritystä ja näytin varmaan suu vaahdossa, vaaralliselta paitsi itselleni, myös muille. Vähin äänin vaihdoin käsisahaan, selittäen tädille jotakin kunnon kasvattamisesta.  Lue lisää ”Moottorisaha ja setämies”

Myyräkseen pitää tehdä myyräntyötä 2., eli

…minä olen Petja Jäppinen, ja te että mahda mulle mitään.

No te, jotka luette minua, tiedätte, että olen ensin myynyt vain perintökamojani ja nyt vielä oman vietin myötä kerättyä, kun olisi tarkoitus muuttaa uuteen kämppään ensivuonna.

Myyn jotakin päivittäin. Just tänään keramiikkapullo, jossa kapteeni istuu tynnyrin päällä seuraavalla myyntitekstillä
Kapteenin snapsipullon ääressä voit muistella laivastoaikojasi

Haluatko yhdistää laivastoaikojesi muisteluun jotakin positiivista, lorauksen astian pohjalle jotakin vähemmän suolaista. Tämän ääressä voit muistella hurjaa merimatkaa, jonka nuorena teit, jolloin eväät meinasivat loppua, ja suu oli nesteen puutten vuoksi niin kuiva kieltä ei saanut irti kitalaesta kuin taltalla, mutta onneksi Suomenlinnan Elannosta sai olutta melkein heti, kun lautta tuli rantaan.
Tätini outouksien kokoelmasta taas tämmöinen snapsikapteeni kuuden keraamisen pienen mukin kanssa.
Kapteeni voisi värväytyä 42 hinnalla taas uuteen seikkailuun, koko äijä on pääharteilla 28 senttiä korkea.
Kapteenin niska on vähän väsynyt, sen ymmärtää, kun ajattelee mikä määrä juomia on siitä kurkusta kulkenut, mutta vielä toimii.
Voin postittaa sen sinulle 8 eurolla, mutta samaan pakettiin voisi mahtua muutakin. Tai voit noutaa ne luotani Helsingin Vesalasta, likeltä Mellunmäen asemaa. Tiistaisin voi kulkeutua Sörkka-Kallio-Töölö suunnalle ja torstaisin Mellunmäki-Tapiola välin asemille. 24.7 asti NOUTAJALLE kaikesta 10% alennusta, joten…

Lue lisää ”Myyräkseen pitää tehdä myyräntyötä 2., eli”

Miehen kokoinen kaappi

Soitin kerran sähköyhtiöön, että heidän alumiinikaappiin on törmätty jollakin, vääntynyt, ovi auki ja johdot näkyy.

”Ei ole siinä sellaista!”

”Mutta kun on, alumiinia, miehen korkuinen, suunnilleen kahden miehen levyinen, eli vähän isompi kuin minä ja päässä lukee teidän firman nimi. Näyttää niin kuin olisi kuorma-autolla kolhaistu”

”Minä tiedän, ei meillä ole siinä mitään, minä katsoin meidän kartasta”” Lue lisää ”Miehen kokoinen kaappi”

Minun piti näyttää lääkärille sitä varvastakin…

Olen useamman kerran katsonut miten lääkäri kirjoittaa muistiinpanoja, reseptiä ja/tai lähetettä niin kauan, että minä olisin sinä aikana kirjoittanut siitä…

miten rouva Bartoli, niin tehän tiedätte rouva Bartolin, ei sitä jonka äiti oli kreivi Brandinin tytär, vaan se rouva Bartoli, joka tuli ennen sotaa Luccasta, nai sitten rakennusmestari Bartolin veljen ja jäi leskeksi heti sodan jälkeen. 

Pitääkö minun nyt sitten sanoa se suoraan; se rouva Bartoli, jolla on hätkähdyttävän komea perse! 

No niin, nyt kun tiedätte, kenestä puhun voin mennä asiaa.  Lue lisää ”Minun piti näyttää lääkärille sitä varvastakin…”

Myyräkseen pitää tehdä myyräntyötä 1.

Tammikuussa on uskoakseni elämäni toiseksi viimeinen muutto, sen jälkeen muutan vain pieneen yksiöön, jossa on hapsut räystäissä ja sitä ensimmäistä muuttoa varten olen sitten myynyt jo jonkin aikaa kamojani.
Myin ensi Torissa, mutta se oli minulle vaikea, mitä kummallisimmista syistä tuotetta ei saanut myydä, kuten Tom of Finland postimerkkejä ei voinut myydä koska ne oli niin homoja.

Mutta naamakirjan Market Place on sitten pelittänyt, kunhan minä olen Petja Jäppinen, ettekä mahda mulle mitään.
Muutin ilmoitusten tyyliä. Tosin en vieläkään tee kaikkia samoin, mutta sen jälkeen kun vaihdoin asennetta, olen myynyt liki joka päivä, jos olen sinne jotakin laittanut, jotakin. Lue lisää ”Myyräkseen pitää tehdä myyräntyötä 1.”

The Bragalone’s bluest eyes. Part 2

When they had arrived here at Arbo’s house, Giuanna had only been a year old, and it was 10 years ago this spring. She had never left the mountain, meeting only her parents, her seven brothers and her uncle Lenardu, who had visited a few times, her cousin Libòriu and his mother, Adelac, who visited twice, and each time they left her father looked worried. Apart from these few relatives, there were only two servants, Altea and Zemu, and that was every person Giuanna remembered.
But now Giuanna’s blue eyes began to bother her.
It was hard for her to even imagine any other women, except her mother, Altea and Adelac. Mum was Mum, and Altea was old, but Adelacia, she was beautiful in Giuanna’s eyes.
The next day Giuanna asked her father ”Did you see the princess when you went downstairs?”
The father smiled, ”Onorau told you then? No, I didn’t, I did see the carrying chair,” but the daughter now interrupted
”What is a baby carrier?” Lue lisää ”The Bragalone’s bluest eyes. Part 2”

The Bragalone’s bluest eyes.

Giuanna had heard how the Prince of Aragon, Giacomo, had beaten Count Manfred and Judge Ugone, but she didn’t know what it meant. All she knew was that that was why they were now living in the mountains, waiting for the moment when they could return to the sea, which Giuanna couldn’t remember.
That’s where they lived, on Mount Arbo, but her father and older brothers visited the town down by the sea once a year. Whenever Dad returned to Arbo, he would talk quietly with Mom and the brothers, and they would look worried.
Once, after Dad and Onorau returned from town, Onorau told Giuanna something quite incredible. ”You know, Giu, we went to a town where the houses were like a stone enclosure.”
”My father has told me about it. You could see it in the old house, Dad told me.”
”Yes. We went there too, but we stayed overnight with Father Lenardu…” ”Why do they call Lenardu Father, when Lenardu is not Father, but Father is Father, and
Lenardu is just the brother of the father.”
”Because Lenardu is a priest, he is a priest of the Church of Jesus, and priests are called fathers.”
the brother explained.
”I thought he was a priest of the Church of San Michele!”
”Well it’s complicated Giu, San Michele is a bit like one house in one yard,
but all the houses are Jesus.”
”But is Lenardu also the Master of the Well?” Lue lisää ”The Bragalone’s bluest eyes.”

Der Westen ist schuld am Krieg

…aber an DIESEM Krieg.

Hätte der Westen bei der Invasion der Krim reagiert, wäre es nie zu diesem Krieg gekommen.

Als Russland die Krim eroberte, war die Ukraine nicht auf einen Krieg vorbereitet. Sie war politisch gespalten, ihre Armee war schlecht ausgerüstet und sie glaubte bis zu diesem Zeitpunkt, dass sie Sicherheitsgarantien hatte, weil sie auf Atomwaffen verzichtet hatte.

Wenn der Westen die Ukraine damals unterstützt hätte, wäre es wahrscheinlich nicht zu diesem Krieg gekommen.

Andererseits: Hätte Russland damals weiter angegriffen, wäre es in der Ukraine versunken wie ein Messer in einem alten Mann.

Die Verzögerung durch den Westen mag moralisch falsch, aber strategisch richtig gewesen sein; sie gab der Ukraine Zeit, ihre Verteidigung aufzubauen.

Die Ukraine, befruchtet durch die bittere Kreide der Krim, hat ihr Militär auf ein so hohes Niveau gebracht, dass sie in der Lage ist, Russland zu besiegen, natürlich mit Unterstützung, wenn sie genug Hilfe bekommt.
Jetzt gibt es Krieg.
Es ist nicht nur der Krieg der Ukraine, es ist der Krieg aller unserer europäischen Nationen, den die Ukraine für uns alle führt, und deshalb müssen wir der Ukraine das Feuer geben, das sie braucht, um Russland zu besiegen und Russland so schwer zu schaden, dass es jahrzehntelang nicht in der Lage sein wird, einen Angriffskrieg zu führen.

Dennoch: Hätte der Westen damals härtere Wirtschaftssanktionen verhängt, hätte sich Russland vielleicht nicht für diesen Krieg rüsten können, und hätte Deutschland nicht sein Öl aus Putins Schwanz saugen und Gas aus Russlands Arsch atmen wollen, wäre der Westen jetzt sicherer, Russland schwächer und die Welt besser dran.

 

Länsi on syyllinen Ukrainan sotaan..

…mutta TÄHÄN sotaan.

Jos länsi olisi reagoinut jo Krimin valtauksen yhteydessä, tätä sotaa ei olisi koskaan syntynyt. 

Kun Venäjä kaappasi Krimin, Ukraina ei ollut valmis sotaan.e oli poliittisesti eripuraisempi, sen armeija oli huonosti varustautunut ja se uskoi siihen asti, että sillä on turvatakuut, koska oli luopunut ydinaseista.  

Joten, jos länsi olisi silloin tukenut Ukrainaa, tätä sotaa ei olisi ollut luultavasti ollut

Mutta toisaalta, jos Venäjä olisi silloin jatkanut hyökkäystä, ksen aikaisessa tilanteessa Venäjä olisi uponnut Ukrainaan kuin veitsi vanhaan ihmiseen.  

Lännen vitkuttelu silloin saattoi olla moraalisesti väärin, mutta strategisesti oikein; Ukraina sai aikaa rakentaa puolustustaan.

Ukraina on, Krimin katkeran kalkin lannoittamana, nostanut armeijansa niin korkealle tasolle, että se kykenee, autettuna toki, lyömään Venäjän, jos sille annetaan tarpeeksi sitä apua.
Nyt on sota.
Se ei ole vain Ukrainan sota, se on meidän kaikkien Euroopan kansojen sota, jota Ukraina taistelee meidän kaikkien puolesta.Sen vuoksi meidän on annettava Ukrainalle se tuli mitä se tarvitsee lyödäkseen Venäjän ja satuttaakseen Venäjää niin pahasti, että Venäjä ei vuosikymmeniin kykene hyökkäyssotaan.

Mutta silti; jos länsi olisi pitänyt kovemmat taloudelliset pakoitteet silloin, voisi olla, ettei Venäjä olisi voinut varustautua tähän sotaan ja jos Saksa ei olisi halunnut imeä öljyä Putinin kullista ja hengittää kaasua venäjän perseestä, länsi olisi nyt turvallisempi, Venäjä heikompi ja maailma parempi.