Avainsana: Capratorrente

Ylikomisario Capratorrenten ehdotus

Julkaistu tekijä admin

Margarita oli ottanut neulan ja langan esiin, korjatakseen hieman helmaansa, kun kuuli kuin joku kulkisi rapussa. Askeleet nousivat portaita. Margarita epäröi. Murhaajaa ei oltu saatu kiinni.

Oveen koputettiin.

”Kuka siellä?”

”Ylikomisario Capratorrente!”

”Otto!” sanoi neiti Toniatti tempaisten oven selälleen.

”Margarita!”

”Mikä suo minulle tämän ilon?”

”Ajattelin poiketa vielä kysymään, muistaisitko mitään, mikä auttaisi meitä löytämään Rouva Brunan?” Otto kyseli mahdollista todistajaa. Lue lisää ”Ylikomisario Capratorrenten ehdotus” →

Tie

Julkaistu tekijä admin

Ylikomisario Capratorrente seisoi puolikaaren muotoisten portaiden ylätasanteella, takanaan suuri tyhjä kivijalka ja edessään veritahraiset raput. Portaiden edestä lähti etelään vanha kivellä päällystetty tie, joka muistutti roomalaisten rakentamia, mutta joka ei ollut samalla huolellisuudella tehty. Se oli jo muutamassa vuosisadassa painunut, niin että kivet olivat lonkollaan, jokainen omalla tavallaan ja ajatus siitä, miten tarkasti tämä kuvasi koko kaupunkia, kosketti sen verran Capratorrenten mieltä, että silmissä ehti välähtää pieni ja lämmin, rakkaudellinen huvittuneisuus oman kaupungin väkeä kohtaan. 

Strada Venere

Capratorrente seurasi mielessään, miten tie kulkisi kadonneen kartanon portille ja muuttuisi siitä samanlaiseksi hiekkatieksi, joita suurin osa seudun maanteistä oli, joskin tavallista leveämmäksi. Tie oli nimetty aiemmin kartanon paikalla olleen temppelin mukaan Strada Venereksi. 

Tien oli suunnitellut satoja vuosia sitten kuvernöörinä toiminut grandi. Tarkoituksena oli linnoitustöiden varjolla yhdistää suoralla tiellä kuvernöörin kesäasunto kaupungin toisella puolella olleeseen ja nyt aikaan kadonneeseen Tuscarin kreivittären kartanoon.

Pian portin jälkeen tie lähtisi alamäkeen, kohden etelää, kuilussa, joka oli suurin vaivoin hakattu kallioon. Sitten se jatkuisi pengertä pitkin muutaman sadan metrin verran, halkaisten kahden harjanteen välisen laakson.  Lue lisää ”Tie” →

Capratorrente lähtee kotiin 17.2.1956

Julkaistu tekijä admin

Lumi lankesi kaupungin ylle, kuin miljoonat pienet enkelit olisivat leijailleet tuulessa. Jäisin siivin ne liitivät yli kaupungin kattojen, lankesivat vanhojen kujien kanjoneihin ja hyisin kynsin tarttuivat kaupungin kaiken kirjaviin seiniin, joiden tiilet ja rappaukset oli huurre ja pakkanen tasoittanut monen sävyiseksi harmaakseen.
Ylikomisario Capratorrente meni niska kyyryssä ylös, kotia kohden, ja kääntyi sitten yhdelle niistä pienistä kujista, jotka olivat hieman paremmin suojassa lumelta ja tuulelta. Kujan laidalla olevien luukkujen takaa tulivat ihmisten tuoksut, polttoöljy, hiili, hiki, tupakka, kiima, sipuli, tomaatti, muna ja kala, ne tuoksut joista kaupungin maku syntyi, mutta kaikki oli kääritty tämän kummallisen talven kylmään ja lumeen. Lue lisää ”Capratorrente lähtee kotiin 17.2.1956” →

Carmillina Carta menee Cagna Neran kahvilaan

Julkaistu tekijä admin

Rouva Carmillina Carta paleli. Hän oli palellut kotona, hän oli palellut ostoksilla, hän oli palellut kadulla ja nyt hän paleli poliisiasemalla. Hän oli palellut koko päivän ja kaikki helmikuun kolme muutakin päivää. Lisäksi hänellä oli ollut hieman outo tunne koko päivän.
Toki hänen oli myönnettävä, että katseet joita hän poliiseilta sai, ne olivat osin hyvinkin lämpimiä. Hän ojensi ensin jalkansa oikein pitkäksi, ja veti ne sitten taas siististi ja asiallisesti vinoon tuolinjalkaa vasten. 

Kunpa hän nyt pystyisi palauttamaan mieleensä kaiken mitä oli nähnyt, kaikki oli käynyt niin nopeasti. Joku oli huutanut, ja se parrakas mies oli lyönyt veitsellä toista miestä, ja juossut pois. Sitten se nainen oli pidellyt lyötyä, lumessa oli ollut verta ja ihmiset olivat huudelleet ja ryntäilleet kuka kauemmas, kuka lähemmäs, luontonsa mukaan, mutta mitä hän saattoi muistaa? 

Mariachiera oli poikennut eilen ja kertonut, että äiti oli ollut hieman erikoinen sen jälkeen mitä tapahtui professori Concauccelolle ja että äitiä voisi piristää, jos hän poikkeaisi joskus äidin luona. Sen vuoksi Carmillina oli lähtenyt liikkeelle, ja ajatellut, että voisi samalla ostaa vähän juustoa. Jos hän ei olisi pysähtynyt juustokaupassa, hän ei olisi ollut Montebrazzinilla, kun se puukotus tapahtui ja hän voisi olla jo äidin luona ja heillä olisi ollut tuota mantereelta tuotua mozzarellaa lounaalla. 

Kuinka kauan hän joutuisi odottamaan poliisiasemalla? Lounasaika olisi ilman muuta menetetty, mutta ehkä hän voisi kuitenkin viedä tuon mantereelta juuston päivälliselle. Äiti ei pitänyt Salinasin juustosta, vaan osti yleensä Ghirin juustoa, mutta nyt kun lunta oli kaikkialla, ei äiti varmaan lähtenyt niin kauas.Rouva Carta katseli, kuinka hajamielisen näköinen poliisi tuli rapusta ja meni erääseen huoneeseen kahvikupin kanssa. Nyt maistuisi kupillinen, olisikohan sillä poliisilla kahvia huoneessaan? Carmillina ei ollut juonut aamukahviaan kokonaan, kun oli ollut niin kummallinen olo. Tämä sääkin oli niin outo.

Se poliisi, mikä sen nimi nyt olikaan, äiti oli sanonut sen monta kertaa, mutta ei äitiin voinut luottaa yhdessäkään nimessä, oli tullut paikalle ja käskenyt hänet tänne, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, miksi juuri hänet oli valittu kaikista kadulla olleista.
Mutta täällä hän vain oli. Lue lisää ”Carmillina Carta menee Cagna Neran kahvilaan” →

Sen seitsemän tarinaa – Bragalonen poliisi, sivu seitsemän.

Julkaistu tekijä admin
Ylikomissario Capratorrente puhuttelee nuorta komissariota

Se oli järjettömän kylmäverinen. Yhden illan aikana mies pilkotaan elävältä omassa asunnossaan, talossa jossa asuu muitakin ihmisiä. Sen järjestelmällisyydessä taas oli jotakin sairasta intohimoa. Ei ihmistä pilkota elävältä sattumalta, eikä toisaalta siinä ollut mitään järkeä. 
Ylikomisario mietti asiaa ja oliko kenties tämä ammattirikollisten viesti, mutta kenelle ja kuka sen lähetti. Hän oli hyvin selvillä alueen roistoista, ja tiesi, että San Michellen alueella ei asunnut kuin tavallisia pikkurikollisia, joista kukaan ei suoraan olisi tämän teon kohde tai tekijä.

Ylikomisario seisoi seuraavalla tasanteella ja jyskytti ovea ajatuksissaan kun oksentamaan lähtenyt nuori, oksennukselta ja partavedeltä haiseva konstaapeli tuli hänen luokseen.
-”Herra ylikomisario?”
-”Niin…”
-”Pyysitte luoksenne?” Ja nyt Capratorrente vasta havahtui täysin ajatuksistaan.
-”Niin! Totta! Vahtikaa portaita, älkää päästäkö ketään muuta kuin oikealla asialla olevia viranomaisia sisään huoneistoon! Myöskään itse ette saa mennä. Jos teillä on kysyttävää, kysytte minulta tai jos en minä ole paikalla, komissario Nieddulta.!” Ja ylikomissario katsoi että viesti meni perille, ennen kuin jatkoi -”Ja siitä oksentamisesta… Pyydän anteeksi jos olin hieman jyrkkä. Aina, ihan aina, minun tutkintapaikallani tärkeintä on ettei sotketa todisteita.

Rouva Barberis lähtee ulos

Julkaistu tekijä admin

Rouva Barberis seisoi ovella, päällään turkkinsa, sama, joka hänellä oli ollut silloin kun oli tavannut ulkoministeri Cianon Torinossa. Se tuskin oli muodikas tuolla ulkona, mutta varmasti tarpeellinen.
Ovi hänen edessään oli vielä suljettu, mutta hän katsoi sitä, kuin näkisi sen taakse. Oven takana koitti vapaus, joka näyttäytyi kepeänä ja kirkkaana siitäkin huolimatta, ettei hän ollut koskaan ollut varsinaisesti teljettynä sisälle.


Achille pärjäisi kyllä, Rouva Barberis ajatteli, vetäessään nahkakäsineitä käsiinsä, ei hän olisi poissa, kuin puolisen tuntia, mitä sinä aikana voisi tapahtua?
Jos se poliisi, ylikomisario Capratorrente ei olisi käynyt, hän ei luultavasti seisoisi ovella, valmiina astumaan kynnyksen yli ensimmäistä kertaa… Ensimmäistä kertaa sodan loppumisen jälkeen.
Rouva Barberis laski teljelle, avasi oven, astui ulos talostaan ja laski ensimmäistä kertaa koskaan jalkansa lumen peittämälle kotikadulleen. Hän ei tiennyt, oliko seuraavan kulman takana vielä se pieni baari, mikä siinä oli ollut sodan aikana, mutta jotenkin hän toivoi sen olevan siellä yhä.
Baari oli suljettu ja tuolit oli pinottu osin kiinni rullatun markiisin alle. Terassin tuolit näyttivät melkein yhtä kuluneilta kuin ylikomisario Capratorrenten kengät. Rouva Barberis oli hieman pettynyt, ja päätti, että kävelisi korttelin ympäri, oli miten oli.
Seuraavalla kadulla näytti olevan jotakin tapahtumassa, karabinieerit olivat katkaisseet kadun di Santin kangaskaupan kohdalta ja poliisit menivät vastapäiseen taloon.
Rouva Barberis tunnisti avuliaan ylikomisario Capratorrente, joka näkyi muiden poliisien seasta liki päätä pidempänä, ja tämän takana harteikkaan komisario Nieddun, menevän taloon. Katsoessaan poliiseja rouvan huomion kiinnitti toisella puolella karabineerejä seissyt pappi, joka oli yhtä pitkä kuin ylikomisario. Pappi näytti samaan aikaan arvovaltaiselta ja samaan aikaan lempeällä, mutta kuitenkin vaarallisella tavalla. Papin katse ei ollut suunnattu ovelle, jonne poliisit olivat menneet, vaan oven lähellä seisovaan nuoreen naiseen. Papithan ovat kuitenkin miehiä.
Papin huomion saanut nainen oli kaunis, muistutti jostakin rouva Barberiksen nuoruudessa, takki näytti liian heppoiselta säähän nähden, mutta laukku näytti matkan päähän vankalta ja hyvin tehdyltä. Naisen asennossa oli jotakin, joka sai rouva Barberiksen epävarmaksi.

Nicola di Santis oli jännittynyt Hän pelkäsi hukanneensa tilaisuutensa, eikä tiennyt mitä siitä seuraisi.
Neiti di Santis tunsi belgialaisvalmisteisen pistoolin painavana laukussa ja tiesi, että hetken kuluttua saattaisi koittaa se hetki jota hän aina oli pelännyt: hänen olisi saatava ase salamannopeasti ulos laukusta ja ammuttava kohti kohden harmaa tukkaista miestä, inhottavinta, joka koskaan oli tallannut Bragalonen katujen mukulakiviä verentahrimilla läskipohjakengillään, Angelo di San Epifaniota, -pelkkä ajatus sai Nicolan sydämen takomaan hurjasti ja kylmännihkeä hiki pakkasessa hänen popliinitakkinsa kainaloihin.
Kun neiti di Santis otti kiinni laukussa olevan aseen kahvasta, joku laski kätensä hänen käsivarrelleen ja hän jähmettyi; katsoi ensin pitkää kapeaa kämmentä käsivarellaan, ja antoi sitten katseen seurata mustaa hihaa pelleriinin reunaan ja kohotti sitten katseensa, ja näki hyvin pitkän, nuoren ja lempeäsilmäisen papin katsovaan häntä silmiin.

Todistaja

Julkaistu tekijä admin

 

Kahvi ja seadas olivat juuri tuotu pöytään, kun lady Agatha näki sisään tulevan miehen. Olemus oli epäsiisti, kasvoilla oli heikko sängen sinerrys, vaikka kello ei ollut vielä puoli yhtätoista. Mustien kulmakarvojen alla olivat jäänsiniset silmät.

“Rouva….Ylhäisyys, ”  mies sanoi, ja pyyhkäsi käsiään pikkutakin helmaan.
“Rouva on riittäväinen”, Lady Agatha vastasi.
“Minä olen ylikomisario Capratorrente” mies sanoi ojentaen kätensä, jolla olisi voinut peittää karitsanpaistin.

 

 

Lue lisää ”Todistaja” →

Menneisyys saapuu Verniosta

Julkaistu tekijä admin

Capratorrente tarvitsi ilmaa ympärilleen, vaikka hänellä oli oma huone, joka oli itse asiassa suurempi kuin tutkintatuomari Greppillä, sekään ei aina riittänyt ja hänen piti hakea ilmaa ympärilleen ullakkokerroksen parvekkeelta, jos näki kilometrin mittaista suoraa pitkin uudensillan katua aina NovaFabbricalle asti.
Kylmä piti väen sisällä, mutta silti hän näki muutaman hahmon taivaltavan kylmässä, nainen työnsi sitkeässä lumessa lastenvaunuja yli kadun matkalla vanhankaupungin suuntaan, ja pari nuortamiestä juoksee tämän ohi, vailla pienintäkään elettä auttaa naista.
Aseman suunnasta tulee Fresanten risteykseksestä mies, joka takki saattaisi olla vanha sotilasmantteli, kantaen suurta laukkua olkapäällä. Miehen hahmo, mantteli ja suuri laukku selässä palauttaa Capratorrenten mieleen nuoruusvuodet, miten hän ja muutama muu nuorimies Umbriasta, kulki vuorien ja metsien läpi paikantamassa panssareita liittoutuneiden koneille. Tuntui oudolta ajatella miten vähän siitä oli aikaa.  Vain kaksitoista vuotta sitten hän oli marssinut vuorilla kohden Bolognaa. Mikä sen lyhyen kaverin nimi oli, joka tuli mukaan Firenzestä, jolla oli rivot jutut, ja ampui vanhalla kertaladattavalla kiväärillään kärpäseltä pallit.   Ugo, jotakin. Ugo Malatesta.

Hahmo muistutti Ugo Malatestaa. Capratorrente pystyi kuvittelemaan, miten tuo mies, joka nyt nosti lastenvaunuja hangesta, ottaisikin kassista kovia kokeneen kiväärin, ottaisi tukea lastenvaunuista, ja ampuisi Uudellasillalla olevan kuorma-auton kuljettajaa silmään, niin kuin silloin, kauan sitten, edellisellä reissulla ennen kiun saksalaiset olivat saada heidät väijytykseen Verniossa.  Siitäkään miehestä hän ei kuullut mitään Vernion jälkeen.

Parvekkeella tuli kylmä, ja Capratorrente ravisteli partisaanivuodet ullakon taasanteelle, ja lähti portaita arkistoon, kysyäkseen Doppiolta, mitä tämä oli saanut selville insinööri Gherardista.

Doppio istui, kuten tapasi, risti-istunnassa pöydällään, muistikirja polvella ja puhelin korvalla. Capratorrente puhui kuiskaten ”Gherardi?” ja Doppio vastasi suuliikkein, ”puolituntia.”

”Anteeksi kuka?” Capratorrente kuuli kaksi äänisen kysymyksen, ja tunnisti toiseksi kysyjäksi Nieddun.

Hän tunsi äänen, kun raotti ovea aulaan. ”Onko täällä Jumalan lahja Italian naisille, Otto Capratorrente? Pitkä sinisilmäinen mies, mahdoton unohtaa.”
”On se täällä,” vastasi päivystäjä, ”soitan hänelle.”
”Ei tarvitse,” Capratorrente sanoi avaten oven levälleen, ” minä olen tässä, Malatesta, Firenzen kamalin gargoyle.”

Vieras virnisti, ja näytti silloin todellakin pirulliselta, mutta huumorintajuiselta gargoylelta.

”Otto! Pirulainen! Kuulin että olet täällä!” Ja tuli halatakseen Capretorrentea.
”Pitkästä aikaa. ” Capratorrente vastasi lämpimään  tervehdykseen, ”siitä on nyt kaksitoista vuotta!” 

Samaan aikaan tuli portaita alas Greppi ja Rossi ja Capratorrente esitteli Ugo Malatestan kollegoille ja tutkintatuomarille.

”Minä taidan olla henkeni velkaa tälle miehelle!” Ugo Malatesta julisti, ja taputtii Capratorrente olkapäälle, joka oli suunnilleen hänen päälakensa korkeudella. ”Me oltiin Otto, minä ja pari kaveria Umbriasta tiedustelemassa sodan loppupuolella, ja matkalla takaisin etelään, turvapaikkaan, jossa oltiin oltu pari kertaa aikaisemminkin.”
”No se oli silloin…” Capratorrente yritti väliin, mutta Malatesta jatkoi tästä piittaamatta. 
”Otto oli meidän suunnistaja, tämä mies on aivan piru maastossa, ja minä luulen että hän suunnitteli aina reitin, ei lyhyimmän mukaan, vaan missä oli parhaat naiset!” Malatesta kertoi, ”Me oltiin jouduttu edellisenä päivänä lähtemään juosten takaisin etelään ja suunniteltiin että ollaan piilossa Vernion lähellä olevassa maatalossa. Samassa talossa oltiin oltu aikaisemminkin, siellä oli sellainen tytär, joka oli kuin Sophia Loren paremmilla tisseillä, ja minä luulen, että Otto vietti sen kanssa kahden kesken enemmän kuin oikeastaan isäntä olisi halunnut, mutta sitä kautta me oltaisiin menty.” Ugo iski silmää Otolle, joka toivoi, ettei hänen kasvoistaan näkyisi, miten kiusallista tämä hänestä oli. 
” Ihan kohta kaksitoista vuotta sitten…”
”Mutta tämä mies, hän aavisti jotakin!” Malatesta piti dramaattisen tauon, joka oli käydä kiusalliseksi, ennen kuin kertomus taas jatkui. ”Pari kilometriä ennen Otto sanoi, että hänestä ilmassa haisi ruuti, ihan kuin olisi ammuskeltu, ja että kuorma-auto olisi mennyt meidän edeltä Vernion suuntaan. Kukaan muu ei haistanut mitään, mutta Otto piti päänsä, ettei lähestytä taloa tavallista reittiä rotkosta, vaan kierretään yhden kukkulan ympäri, ja tullaan yläkautta. Ja Jeesus Maria, me kiivetään helvetin jyrkän pensaikon halki ja katsotaan kiikarilla talolle, niin siellä on seinässä luodin jälkiä, ja ladon ovesta näkyy harman saksalainen panssariauton perä.  Tämä äijä oli aavistanut että siellä on ansa!”
Miehet virnistelivät tarinalle; heidän Capratorrente oli pelastanut partisaanit, kaikki muut, paitsi Nieddu, joka katsoi merkitsevästi Capratorrentea, joka kyllä hymyili, mutta silmät sanoivat Nieddulle, ”Voi paska!”

Kohtaaminen katedraalin edessä

Julkaistu tekijä admin

Ylikomisario Capratorrente seisoi kylmissään aukion laidalla ja katseli miten miehet yrittävät lapioida lunta  kaduilta aukion puolelle. Kitin värinen päällystakki oli suurin mitä hän oli Bragalonesta löytänyt, ja se oli samaan aikaa hieman liian lyhyt ja selvästi suuri.  Vaikka hänellä oli alla tavanomainen harmaa pukunsa, ja vanha, jo nuoruusvuosilta mukana kulkenut vihreävillapaitansa, päällystakki oli hänelle liian suuri, ja kurottu solmitulla vyöllä.
Rouva Capratorrenten lukemattomiin hyveisiin ei kuulunut loistavan neulojan lahjat ja hänen miehelleen kutoma pipo näytti pikemminkin baskerin ja pannumyssyn epäsäätyisestä suhteesta syntyneeltä teatterirekvisiitalta, kuin ylikomisarion työssään käyttämältä päähineeltä. 
Capratorrente sormia paleli, vaikka hänellä oli hansikkaat kädessä ja kädet taskussa, mutta ajatteli, että kestävänsä vielä sen tovin, että pääsisi kahville, kunhan Väärä-Rossi tulisi. 
Kun hän tunnusteli oloaan, kaikki muut osat tuntuivat kärsivän kylmästä paitsi jalat, jotka olivat hänen kauan palvelleissa ja hyvin hoidetuissa alppikengissään, joiden merkitys hänen elämässään oli ollut vuosia lähinnä nostalginen, kuin laatikossa säilytetty pala vapaata nuortamiestä perheellisen miehen kaapin perällä.  Nyt, viimeiset kymmenen päivää vanhat alppikengät olivat olleet hänen tärkein vaatteensa. Vaikka hän olikin ostanut viime viikolla uudet vuoristoon ja talveen sopivat kengät Genovan matkalla, joiden hinta aiheutti hänelle pistoksen perheellisen miehen omassatunnossa, nämä vanhat alppikengät tuntuivat silti jalassa paremmilta. Jos hän olisi asiaa ajatellut, hän olisi tajunnut, että alppikengät muistuttivat häntä partisaanivuosista, jolloin hän oli tehnyt osansa vapaan Italian eteen.
Liike silmänurkassa sai Capratorrente kääntämään päätä, ja hänen kapeille kasvoilleen nopeasti kasvanut musta sänki pisti vastaan harmaata villaista kaulaliinaa vasten. Lue lisää ”Kohtaaminen katedraalin edessä” →