Avainsana: kuolema

Päivien kimallus yötä vasten

Minä olen elänyt kauemmin kuin isäni vanhemmat.
Äitini eli, jos oli eläekseen, kauemmin kuin omat vanhempansa, mutta silti niin, että äitini ja hänen vanhempansa ehtivät nähdä aikuisia lasten lapsia, oman tarinansa jatkuvan.

Minulla on kaveri, jonka isä kuoli, kun poika oli teini. Hän ei ollut vielä 25 täyttänyt, kun hänen koko isänsä suku oli kadonnut. Kuolema esitti haasteen.

Ja hän otti sen vastaan. Lue lisää ”Päivien kimallus yötä vasten”

Vanha Täi

05.03.33-06.08.20

Vanha Täi on kuollut.
Niin hän aina sanoi, ”Vanha Täi”.
”Laitatkos Vanhalle Täille kahvit?”
”Koska te tuutte katsamaan Vanhaa Täitä?”
”Voi niin minä ajattelin, kun näin että sieltä kadun päästä joku Fiiatin kokoinen tulee pitkillä askelilla, että nyt tullaan Vanhaa Täitä katsomaan!”
”Sano nyt Antille Vanhalta Täiltä terveisiä, siltä isotissiseltä!”

Ei tästä ole montaa päivää, niin pohdin, josko epidemia vähän raottaisi todellisuutta, niin voisin kysyä, lähtisikö lapsenlapseni katsomaan Vanhaa Täitä, joka voisi kertoa, millaisia dinosaurukset oikeasti olivat.

Vanha Täi oli rakastetuin ihminen jota tiedän.
Ei ehkä sen vuoksi, millainen hän oli, vaan siitä huolimatta.
Sillä olihan hän joskus aika vaikea.
Mutta silti, kaikkein rakastetuin, koska hän oli sellainen kuin oli, Vanha Täi. Lue lisää ”Vanha Täi”

Drachendell 16

Niin, minun lapsuuteni. Mitä kerrottavaa siitä olisi. Ei kai sekään niin tavallinen ollut, ja silti melkoisen porvarillinen.
“No sinä tiedät, että minut on adoptoitu. Synnyin 16 päivä joulukuuta 1986. Äitini oli Saksan italialainen, kotoisin pienestä Bragalonen kaupungista. Hän oli juuri 20 vuotta täyttänyt katolinen tyttö,  mutta isästäni ei ole tietoa, “vilkaisin Longneria, joka nyökkäsi, “mutta tämänkin sinä varmasti tiesit.” En ollut itsekään tiennyt tätä kuin kymmenen vuotta. 

Mitä minä voisin sanoa mitä Longner ei tiennyt, mutta jonka haluaisin jakaa, mutta jolla olisi jotakin merkitystä?
“Biologinen äitini, hän kuoli tapaturmaisesti seuraavana vuonna, luultavasti olisin päätynyt adoptoitavaksi joka tapauksessa.”
“Tai olisi kuollut samassa onnettomuudessa,” Longner sanoi tavalla, kuin hän olisi aivan varma siitä.
Minä en koskaan ole tullut ajatelleeksi sitä niin. Oliko äitini oikeastaan pelastanut henkeni antaessaan minut adoptoitavaksi?  Lue lisää ”Drachendell 16”

Petjan aikakirjat 1.26 – Voi kuinka pieninä palasina

Siellä ne ovat, myytit nyyttien takana.

 

Syntymä, ja sitten yllä savannin taivas,
kuu kullan kaltaisena kulkemassa yli taivaan
toistaen itseään kuin krampissa

kuu kaudesta kuukauteen, 

muuttuen, aina kuitenkin samanlaisena
ylimpänä kuitenkin aurinko
aina samanlaisena, yhä uudelleen
vuodesta toiseen, nostaa savannille autereen

ei tietenkään yhtä tärkeänä kuin kuu
joka valaisee yöllä, pimeän aikaan
niin kuin naiset, kuun sisaret

sitten tulevat sateet, niin kuin tulevat
kiitettynä piinana, samanlaisena
niin samanlaisena kuin muuttuva taivas Lue lisää ”Petjan aikakirjat 1.26 – Voi kuinka pieninä palasina”

Sattuneesta syystä, pahasti sattuneesta syystä

Pelkuruus on niin halveksittua, että vain rohkeimmilla on siihen varaa.
Tänään olen vähän murheellinen.

Muutama vuosi sitten soitti ihminen vuosien takaa.
Oli nähnyt paljon vaivaa löytääkseen minut.
Minut voi olla yllättävän vaikea löytää, jos ei ole pariinkymmeneen vuoteen tavannut.

Hän kertoi minun olleen hänen lapsuutensa ainut turvallinen asia.
Minä olin kymmenen ikäinen naapurinpoika ja hän viiden vanha ruikkuinen pikkutyttö…
Hirvittävää.

Ja kaikki se on kadonnut.

Elämä on muistuttanut kuolemasta.

Väliaikaisuudestaan.

Viime vuodet ovat olleet raskaat.
Yllättävällä tavalla.

Oikeastaan, minun on kai se tunnustettava, se tapaus, auton jarrutus kaatoi minut, loukkasi jalkaani, mutta tärveli vuoteni.

Elämä on niin hauras ja koko ajan, meidän siihen kiinnittämättä huomiota, sortumaisillaan.
Jätämme huomaamatta jotakin, emmekä enää huomaa mitään.

Elämä on niin hauras.

Minä luin erään idiootin vuodatuksen verkosta.

Lue lisää ”Sattuneesta syystä, pahasti sattuneesta syystä”

Kuoleman puuhamaassa

Minä kuolen.
Sinä kuolet.
Kaikki me kuolemme.
Kuolema lopettaa elämän mutta, kuoleman pelko pilaa sen.

Minun tuttuni, en mene sanomaan häntä ystäväkseni, sillä siihen olisi enemmän matkaa, tekee kuolemaa.

Minä saattaisin sanoa surevani kuolemaansa, mutta en sano, sillä olen surrut hänen elämäänsä kyllin surrakseni hänen kuolemaansa.

Voisin tuntea myötätuntoa, ellei se olisi tungetttelevaa.

 

Minä kunnioitan häntä liikaa surrakseni hänen kuolemaansa, ja tunnen häntä liian vähän, sääliäkseni itseni, mutta niin kuin sanoin kunnioitan häntä ja suren surkeaa elämäänsä, jota hän ei loistossaan ole ansainnut.

Kuolema ei ole rangaistus, vaan laki; kaikki me kuolemme.

Useinkaan meillä ei ole tilaisuutta tai tahtoa valita kuolemaamme, mutta usein meillä on mahdollisuus kuitenkin valita se. Kuolema on väistämättömyys, mutta pakon siitä tekee suhtautumisemme siihen.

Silloinkin kun kuolema on väistämätön, voimme valita sen ja kohdata sen, jos ei tasa-arvoisena, niin ikään kuin olisimme tasa-arvoisia, arvokkaina ja tietoisina siitä että kohtaamme loppumme.

Toisten ihmisten, mieluummin mukavan etäisten, mutta sopivan läheisten ihmisten, jotta uskottavuus säilyisi, kuolema antaa ihmisille mahdollisuuden tunteiden elämysmatkailuun.

Seneca taisi sanoa että meillä on useammin aihetta surun näyttämiseen kuin suruun.

Toisen kuolema muistuttaa omasta kuolevaisuudesta ja ihmisellä on surun edessä mahdollisuus peittää oma itsesäälinsä, hyväksyttävästi itkeä mutta peitää käärinliinalla motiivinsa, kun itkee itsesäälistä.

Hyvä syy piehtaroida kuolemassa, on myöskin näyttää yleisölle, kuinka hyvä ja myötätuntoinen ihminen on, liputtaa käärinliinalla omaa olemassa oloaan, “katsokaa minun myötätuntoni ja suruni loistavuutta, miten hyvä ihminen olenkaan!”

Ja mukavan etäisen ihmisen kuolema antaa meille mahdollisuuden leikkiä tunteiden puuhamaassa, tyydyttää tunteiden addiktiota. On ihmisiä, jotka tarvitsevat kuolemaa voidakseen näytellä tuntevansa jotakin aitoa.

Sen sijaan että toivottaisiin ihmiselle arvokasta kuolemaa, Hyvät Ihmiset huutavat katsomosta: “Kärsi, innistele, anna meille hyvä show, missä voimme näyttää kuinka hyviä ihmisiä me olemme!”

Joinakin päivinä minä en halveksi mitään niin paljon kuin Hyviä Ihmisiä.

Kun ihminen kuolee, väistämättä ja kauhealla tavalla, kun ihminen, joka tulisi kuolla räjähtämällä pirulliseen nauruun, kuolee hiljaa nääntymällä, kuristumalla solu solulta, niin minusta kuolemaa olisi tervehdittävä vapauttajana, ystävänä joka tekee palveluksen.

Vaikka minulla on ollut omat kyyneleeni, ja tulen vielä niitä osani antamaan, en vaihda kunnioitustani falskiin suruun tai itsesääliin.

Cicero sanoi “Mors laborum ac miseriarum quies est”

Kuolema tuo rauhan vaivoilta ja vastoinkäymisiltä.