Avainsana: novelli

Lihin: Tohtori Savio kutsutaan päivälliselle

Kutsu päivälliselle tuli kotiosoitteeseen, enkä todellakaan tiennyt mitä olisin siitä ajatellut. Olin kuullut Lihinin nimen silloin tällöin töissä, mutta vain ohimennen, ikään kuin kyseessä olisi jonkinlainen työpaikan sisäinen “Kilroy was here!” tyyppinen juttu, tai olisi viitattu temppeliherroihin tai siionin viisaisiin.
Suhtauduin kutsuun ensin kuin käytännön pilaan, enkä sanonut siitä mitään, ennen kuin mainitsin siitä Tannerille, joka esittää laitoksemme esimiestä.

”Olette saanut päivälliskutsun Herra Lihiniltä?” Tanner katsoi minuun ilahtuneen näköisenä lasiensa yli, näyttäen Sir Derek Jacobilta.”Onneksi olkoon, kaiketi ja toivottavasti! Saitte perinteisen kutsukirjeen, jossa oli toivottiin vahvistettavan kutsu puhelimitse rouva Dahlille, yrititte soittaa, mutta ette tavoittaneet ketään, mutta kohta teille soitettiin ja rouva Dahl vahvisti kutsun ja pyysi tietää ruokarajoituksenne?”

 

Täytyy myöntää, että takeltelin hieman, “siis, tuota… onko Lihin oikeasti joku, joka pitäisi tietää?”
Tanner naurahti ääneen, “Saatatte tietää Alexander-säätiön” hän sanoi äänessä karrikoitua vaatimattomuutta ja totta kai minä sen tiesin. Tanner oli saanut kaksi vuotta sitten Alexander-palkinnon, 25 000 vuodessa loppuiäksi ja se kyllä tarkoitti, että ihan jokainen, joka työskenteli alalla, tiesi Alexander-palkinnon. Tanner ei antaisi unohtaa sitä.
“Lihin on Alexander-säätiö, “ Tanner piti tauon, jota saisin niellä tietämättömyyteni sapen, “jokainen, joka on saanut Alexander-palkinnon, on käynyt ensin päivällisellä Lihinillä.” 
Mietin hetken, mitä olin juuri kuullut.
Alexander-palkinto annettiin vain joka neljäs vuosi, enkä olisi valmis siihen vielä kahden vuoden päästä, mutta Alexander-apuraha auttaisi kyllä työhön keskittymisessä, vaikka se kestäisi vain vuoden.
“Luulen, että tarvitsen uusia vaatteita,” ja Green hymyili leveästi.
“Ja soittakaa rouva Dahlille.”

Tanner antoi koko joukon vinkkejä, mutta silti jännitimme molemmat, minä ja Anne, päivällisille menoa. Meillä oli ehkä hieman liian samanlaiset puvut, Anne järjesti ne puvustajatuttavansa kautta, mutta värit olivat erilaiset, niin,  ettei liki identtinen malli ollut silmiinpistävä. Tanner oli varoittanut, että puhelimet piti jättää eteisessä lokerikkoon, mutta se tuntui silti oudolta, että kaksi turvamiestä ystävällisesti, mutta vastaansanomattomasti pyysi jättämään kamerat, kännykät ja muun elektroniikan eteisessä olevaan kaappiin, ennen kuin meidät ohjattiin pidemmälle.

Meidät otti vastaan mattamustaan smokkiin pukeutunut mies, jonka täysin karvattomasta päästä valot heijastuivat “Arvaan; Tohtori Savio? Olen Lihin.” Hän ei kätellyt, mutta kumarsi sulavasti. “Minun pyydettävä anteeksi näitä järjestelyjä, mutta haluan säilyttää yksityisyyden, “ja hän kääntyi sitten Annea kohden, kuin jääden odottamaan esittelyä.
“Tässä on puolisoni, Anne Beck”

“Tervetuloa rouva Beck, ette arvaa mikä ilo oli saada teidät molemmat tänne tänään, “ ja jälleen pieni, luonteva, kumarrus.

Lihinin Ruokasali


Tanner sanoi, että meitä luultavasti olisi pöydässä kaikkineen yksitoista henkeä ja että todennäköisesti me istuisimme lähimpänä isäntää ja juuri näin oli. Sain vierustoverikseni  tulevaisuuden tutkijan, kuivakkaan laihan miehen, herra Linturin, joka harrasti valokuvausta ja vertasi tulevaisuudentutkimusta antropologiaan. Löysimme jotenkin yhteisen sävelen, kun hän kuvaili, miten pitää ymmärtää toisenlaista kokonaisuutta olipa kyse tulevaisuudesta tai menneisyydestä. Se on yhteinen pinta ja ulkopuolisille yleensä vaikea käsittää, joten syntyy yhteys – jaetun ymmärryksen kautta, kun molemmat tuntevat jotakin sellaista, joka ulkopuolisille on hankala hänen työstään käsittää.  Mutta silti, menneisyys on kouriintuntuvaa. Toisaalta molemmissa voi sotkea kätensä.

Annen viereen osui vanheneva tanssija, joka viljeli auliisti sarkastista huumoria. Lisäksi pöydässä oli harmaantunut kielitieteilijä mustassa leningissä, jotka kummatkin olin nähnyt aikaisemmin jossakin yliopiston tilaisuudessa. Oli myös kirjailija, jota oli haastateltu televisiossa samassa tilkkutyötä muistuttavassa puvussa, joka sai hänet näyttämään räsynukelta.

Loppujen lopuksi minulle jäi hieman epäselväksi, meidät kyllä esiteltiin, mutta minun nimi muistini on mitä on, ketkä istuivat toisessa pöydän päässä. Joku taisi olla laulaja ja joku toinen lääkäri, ja heidän sananvaihdostaan en kuullut mitään. Me pöydän yläpäässä keskustelimme pitkään historiantutkimuksesta ja siitä, miten fyysisten todisteiden vahvistamat ja kumoamat myytit vaikuttavat maailmaan, tai eivät vaikuta. 
Lihin puuttui keskusteluun melko vähän. Annen kanssa hän vaihtoi muutaman sanan teatterista, mutta yleensä hän avasi suunsa vain, jos keskustelu uhkasi jäädä akanvirtaan, työntäen sen keskemmälle, vapaaseen ja virtaavaan uomaan.   Lue lisää ”Lihin: Tohtori Savio kutsutaan päivälliselle”

Cardloo

Kirjoitan heinäkuun aikana pätkän tarinaa, vähintää 5000 merkkiä viikossa, jonka julkaisen täällä ja FB:ssä.
Facebookin puolella teen kysymyksen, joka ohjaa tarinani jatkumista.

Kun tulin ensimmäisen kerran Cardloon, olin saanut ohjeeksi kääntyä päätieltä puolitoista kilometriä kirkon jälkeen, joen jälkeen, kahden puun kohdalta.
Liki puuttomassa maisemassa tien varren pensaikosta kaksi puuta erottuivat kuin hautaustoimiston väki saattojoukosta. Käännyin puitten välistä vähäiselle tielle, joka ei vastannut odotuksiani, miten saapuisin maineikkaiseen Cardloonhon.

Lue lisää ”Cardloo”

Kunnon taiteilijana…

Sehän oli sen rontti, Picasso, sietämätön mies, joka sanoi, ettei kunnon taiteilija lainaa, vaan varastaa.
Tämä mielessä julkaisen täällä yhden lempitarinoistani kokonaan. Jos Robert tästä loukkaantuu, niin tulkoon sanomaan itse.
Saattaa olla, että suurella osalla lukijoistani on puutteellinen yleissivistys tämän ymmärtämiseen, mutta se ei muuta minun suhtautumistani teihin, tiesinhän minä millaisia te olette.

Joten antaa mennä.

FABLES

BY
ROBERT LOUIS STEVENSON

I.—THE PERSONS OF THE TALE.

After the 32nd chapter of Treasure Island, two of the puppets strolled out to have a pipe before business should begin again, and met in an open place not far from the story.

“Good-morning, Cap’n,” said the first, with a man-o’-war salute, and a beaming countenance.

“Ah, Silver!” grunted the other.  “You’re in a bad way, Silver.”

“Now, Cap’n Smollett,” remonstrated Silver, “dooty is dooty, as I knows, and none better; but we’re off dooty now; and I can’t see no call to keep up the morality business.”

“You’re a damned rogue, my man,” said the Captain.

“Come, come, Cap’n, be just,” returned the other.  “There’s no call to be angry with me in earnest.  I’m on’y a chara’ter in a sea story.  I don’t really exist.”

“Well, I don’t really exist either,” says the Captain, “which seems to meet that.”

“I wouldn’t set no limits to what a virtuous chara’ter might consider argument,” responded Silver.  “But I’m the villain of this tale, I am; and speaking as one sea-faring man to another, what I want to know is, what’s the odds?”

“Were you never taught your catechism?” said the Captain.  “Don’t you know there’s such a thing as an Author?”

“Such a thing as a Author?” returned John, derisively.  “And who better’n me?  And the p’int is, if the Author made you, he made Long John, and he made Hands, and Pew, and George Merry—not that George is up to much, for he’s little more’n a name; and he made Flint, what there is of him; and he made this here mutiny, you keep such a work about; and he had Tom Redruth shot; and—well, if that’s a Author, give me Pew!”

“Don’t you believe in a future state?” said Smollett.  “Do you think there’s nothing but the present story-paper?”

“I don’t rightly know for that,” said Silver; “and I don’t see what it’s got to do with it, anyway.  What I know is this: if there is sich a thing as a Author, I’m his favourite chara’ter.  He does me fathoms better’n he does you—fathoms, he does.  And he likes doing me.  He keeps me on deck mostly all the time, crutch and all; and he leaves you measling in the hold, where nobody can’t see you, nor wants to, and you may lay to that!  If there is a Author, by thunder, but he’s on my side, and you may lay to it!”

“I see he’s giving you a long rope,” said the Captain.  “But that can’t change a man’s convictions.  I know the Author respects me; I feel it in my bones; when you and I had that talk at the blockhouse door, who do you think he was for, my man?”

“And don’t he respect me?” cried Silver.  “Ah, you should ‘a’ heard me putting down my mutiny, George Merry and Morgan and that lot, no longer ago’n last chapter; you’d heard something then!  You’d ‘a’ seen what the Author thinks o’ me!  But come now, do you consider yourself a virtuous chara’ter clean through?”

“God forbid!” said Captain Smollett, solemnly.  “I am a man that tries to do his duty, and makes a mess of it as often as not.  I’m not a very popular man at home, Silver, I’m afraid!” and the Captain sighed.

“Ah,” says Silver.  “Then how about this sequel of yours?  Are you to be Cap’n Smollett just the same as ever, and not very popular at home, says you?  And if so, why, it’s Treasure Island over again, by thunder; and I’ll be Long John, and Pew’ll be Pew, and we’ll have another mutiny, as like as not.  Or are you to be somebody else?  And if so, why, what the better are you? and what the worse am I?”

“Why, look here, my man,” returned the Captain, “I can’t understand how this story comes about at all, can I?  I can’t see how you and I, who don’t exist, should get to speaking here, and smoke our pipes for all the world like reality?  Very well, then, who am I to pipe up with my opinions?  I know the Author’s on the side of good; he tells me so, it runs out of his pen as he writes.  Well, that’s all I need to know; I’ll take my chance upon the rest.”

“It’s a fact he seemed to be against George Merry,” Silver admitted, musingly.  “But George is little more’n a name at the best of it,” he added, brightening.  “And to get into soundings for once.  What is this good?  I made a mutiny, and I been a gentleman o’ fortune; well, but by all stories, you ain’t no such saint.  I’m a man that keeps company very easy; even by your own account, you ain’t, and to my certain knowledge you’re a devil to haze.  Which is which?  Which is good, and which bad?  Ah, you tell me that!  Here we are in stays, and you may lay to it!”

“We’re none of us perfect,” replied the Captain.  “That’s a fact of religion, my man.  All I can say is, I try to do my duty; and if you try to do yours, I can’t compliment you on your success.”

“And so you was the judge, was you?” said Silver, derisively.

“I would be both judge and hangman for you, my man, and never turn a hair,” returned the Captain.  “But I get beyond that: it mayn’t be sound theology, but it’s common sense, that what is good is useful too—or there and thereabout, for I don’t set up to be a thinker.  Now, where would a story go to if there were no virtuous characters?”

“If you go to that,” replied Silver, “where would a story begin, if there wasn’t no villains?”

“Well, that’s pretty much my thought,” said Captain Smollett.  “The Author has to get a story; that’s what he wants; and to get a story, and to have a man like the doctor (say) given a proper chance, he has to put in men like you and Hands.  But he’s on the right side; and you mind your eye!  You’re not through this story yet; there’s trouble coming for you.”

“What’ll you bet?” asked John.

“Much I care if there ain’t,” returned the Captain.  “I’m glad enough to be Alexander Smollett, bad as he is; and I thank my stars upon my knees that I’m not Silver.  But there’s the ink-bottle opening.  To quarters!”

And indeed the Author was just then beginning to write the words:

Chapter XXXIII.

San Michelen kirkkoherra.

Capratorrente käveli Raddan linnalta nurkalta itään,  ja kaikki mitä hän näki, näytti siltä, niin kuin se olisi ollut kuolleena enemmän kuin ihmisiän.  Pakkanen oli purrut pensaikon lehdet mustiksi käppyröiksi, joista suurimman osan oli lumi riipinyt alas, jättäen vain paljaat rangat, joissa siellä täällä oli lumen alta pilkittävä lehti, surunauhana kuolleelle kaupunginosalle.
Siellä, missä San Michelen raunioista pisti esiin joku pala, se oli kiedottu lumiseen käärinliinaan ja solan takana pilvet riippuivat harmaina, kuin autiotalon ajansyömät laskosverhot.
Ainoat kohdat, jotka maisemassa nousivat selvästi esiin, jonkinlaisena inhimillisinä muistomerkkeinä, olivat vanhan rautatiesillan katkenneet pilarit, ja San Michelen kirkon liki tuhat vuotta vanhan kirkon murtunut ranka.
Capratorrente muisti kuvan, jossa hänen isovanhempansa seisoivat kirkon edessä, sylissään poikansa Otto-Fosco. Kirkko oli mainittu muutamassakin kirjassa erikoisen arkkitehtuurinsa vuoksi, jossa yhdistyi romaaninen, bysanttilainen ja arabialainen vaikutus. Isovanhempien kuvassa vaikutteet näkyivät oven apilakaaressa, jossa oli peräti seitsemän lehteä.  
Nyt kun Capratorrente tuli lähemmäksi, hän saattoi huomata, että läntinen sivu oli kaikkein ehjin osa rakennusta. Oven päällä oleva kaari oli ehjä, samoin sitä kannattelevat pilarit. Äiti tiesi kertoa, että kun he olivat lähteneet Bragalonesta, he olivat käyneet, kuten vanhoilla asukkailla oli tapana, taputtamassa sisällä ollutta seitsemää pilaria. Sen piti tuoda onnea ja voimaa pitkällä matkalla, josta ei tiedetty, tultaisiinko ikinä takaisin.  Kaikki silloin lähteneet ovat edelleen sillä matkalla.
Capratorrente ihmetteli sitä voimaa, joka oli repinyt puolet rakennuksesta kappaleiksi, vaikka seinät olivat suurimmaksi osaksi kasattu tiilellä verhoillusta basaltista.  Tuollaisenakin, katkaistuna ja tulella raiskattuna, siinä oli jotakin hyvinvaikuttavaa. Capratorrente aisti kirkon edesstä  hämmentävän tuoksun, jokatuntui olevan kovin väärässä paikassa ja muistutti hieman inkivääriä, mutta siinä oli mukana jotakin tunnistamatonta.
Capratorrete käveli portaalin luokse ja katseli porfyyripilaria, joka joskus jakanut ovet kahteen osaan.  Täti-Bernesen mukaan ovet olivat olleet hienoimmat koko Italiassa, jos Firenzen babtisterion ovet lasketaan pois. San Michelen portit olivat olleet mustaa puuta, jossa oli pronssihelat. Nyt saranatapit olivat tyhjinä ja muutama suuri kivenjärkäle pisti ulos oviaukosta.  Capratorrente kosketti pilaria, siihen veistettyjä kasvoja, jotka aika oli syönyt tunnistamattomiksi, mutta yhä niiden kylmistä piirteistä säteili jonkinlaista arvovaltaa.
Yhtäkkiä joku sanoi hänen takanaan ”Tiesittekö että tämän kirkon virallinen nimi on San Michellen ja tuntemattoman pyhimyksen kirkko?” Capratorrente kääntyi ympäri, ja näki takanaan hyvin pitkän ja hoikan sutaaniasuisen miehen seisovan vain muutaman metrin päässä.  Mies oli se sama pappi, joka oli ollut junassa matkalla Torinosta.
Capratorrente ei muistanut että häntä olisi kukaan yllättänyt tällä tavalla vuosiin. Väkisinkin mieli koukkasi partisaanivuosiin vuorilla, mitä siellä tämmöisestä olisi seurannut. Capratorrente katseli pappia vielä tovin, ennen kuin vastasi, ”Tiesin. Tämä on äitini ja hänen sukunsa kaste- ja rippikirkko. Valitettavasti en koskaan päässyt näkemään sitä loistossaan.”
Pappi otti muutaman askeleen, ja Capratorrentella oli nyt hetki aikaa katsoa miestä rauhassa…

Bragalonen kaunein poika

31.1.1956
Raffaello di Passofinalen tiesivät kaikki Bragalonessa. No, melkein kaikki. Ne, jotka olivat hänet nähneet, muistivat hänet ja häntä kutsuttiin Beddu Boeleksi, kauniiksi Boeleksi ja luokkatoverit nimittivät häntä vain Boeleksi.

Hänen silmänsä olivat oudon väriset- Lähinnä niitä voisi sanoa kullanruskeiksi, mutta silloin tällöin, päivänvalossa, ihmiset voisivat vannoa, että niissä oli sininen välähdys.

Boele oli kaita ja pitkä, kuten pojat tapasivat olla siinä vaiheessa, kun miehuudesta ei ollut vielä merkkiäkään, mutta tarkkasilmäisimmät tiesivät sen jo lymyävän jossakin, kuin muuttohaukan taivaan kirkkaudessa

Koulusta kotiin poika kulki verkkaan, mutta viivyttelemättä, ja sen jälkeen lähti viemään apteekin paketteja polkupyörällä, joka oli vielä hieman liian iso hänelle, mutta vain hieman, ja sillä hän viiletti sen verran lujaa, että jos jollakin oli jotakin pahaa sanottavaa hänestä, se johtui siitä, miten hän ajoi ihmisten takkeja hipoen.

Tummanvihreä polkupyörä oli valunut perheessä pojalta toiselle.

Pyörä oli seurannut perhettä Bolognasta Bragaloneen, ja ensin sillä oli ajanut isä, Bustianu, mutta muutaman vuoden päästä sen oli jakanut isän kanssa vanhin veljeksistä, Zemu.

Boelle oli nuorin heistä, ja kuten kuusi vanhempaa veljeä, olivat kukin vuorollaan hoitaneet samalla polkupyörällä apteekin lähetin tehtäviä iltapäivisin. Nyt Boelle ja toiseksi nuorin veljeksistä, Jolzi, hoitivat homman yhdessä, Boelle teki ensimmäisen 

kierroksen, ja Jolzi toisen, mutta jos isoveli ei ollut paikalla ajoissa, hoiti Boelle molemmat reitit.

Boelle teki mielellään töitä, ja apteekin lisäksi hän sai hoitaa monen sairaan tai vanhan ihmisen asioita saman tien, ja sillä kaikki pitivät hänestä ja luottivat häneen. Jos hän teki Jolzin reitin, hän maksoi reitiltä saaduista lisätöistä puolet veljelleen, vaikka arvasikin, ettei veli luultavasti olisi saanut näitä töitä, mutta olisi voinut saada.

Sinä päivänä ylimääräisiä töitä oli niin paljon, että Boelle oli vähän myöhässä, ja isoveli odotti häntä oma kuormansa valmiina, hyvällä tuulella. Jostakin syystä Jolzia aina ilahdutti, jos Boellella meni pitkään, se saattoi olla veljellistä rakkautta, koska pikkuveli oli tienannut ylimääräistä, tai jonkinlaista kilpailuviettiä, kun yleensä nopea pikkuveli oli tänään ollut hidas.

Oli syy Jolzin iloon mikä hyvänsä, hän ilmaisi sen kahdenkeskisellä vitsillä -“No, David!” viitaten siihen, miten oli kuullut Sisar Mannuellan kerran vertaavan pikkuveljeä Donatellon Davidiin.  Boelle punastui veljen kiusoittelusta, mutta silti se tuntui hyvältä, ja samaan aikaan tuntui, kuin joku olisi vaaninut häntä.

Kun Jolzi lähti kierrokselle,  Boelle haki laukkunsa apteekin tiskin alta ja lähti kotiin tekemään läksynsä. Lue lisää ”Bragalonen kaunein poika”

Achille Barberis/Bragalonen naisia

Äiti esitteli lapsensa.
-”Hän on Achille, poikani Achille Barberis”

Muut poliisit jäivät sijoilleen, mutta ylikomisario kulki lähemmäs poikaa rouva Barberiksen mukana. -”Reggio Calabria, 3 päivä syyskuuta, 1943.” Sanoi rouva Barberis, hiljaa. “Viisi päivää ennen kuin antauduimme. Hän oli 17 vuotta ja 26 päivää vanha.”
Äiti silitti poikansa kiharaisia, ylikasvaneita hiuksia, ja pisti sormen otselle, ja veti siitä hellästi, pitkin arpea, joka teki jakauksen tummaan tukkaan. Lue lisää ”Achille Barberis/Bragalonen naisia”

Rouva Barberis/ Bragalonen naisia

Rouva Barberis seisoi matottomalla marmorilattialla, yllään olkaimeton silkkileninki, se oli ollut hänen päällään, kun heidät oli esitelty Il Ducelle. mutta sen helma oli aivan paskassa. Kun rouva Barberis katseli sitä tarkemmin, paskatahroja oli siellä täällä koko puvussa ja jopa hatun höyhen koristeessa oli paskaa.
Rouva Barberis katseli ympärilleen, niin hän tajusi että on yläkerran salissa, samassa missä hän oli tanssinut kreivi Cianon kanssa, kun ulkoministeri oli vieraillut heidän luonaan, mutta nyt siellä roikkui joka paikassa lakanoita kuivumassa, mutta niissä oli paskaraitoja, ihan tuoreita paskavanoja, osassa paska vielä valui. Vain katon maalaus oli liki entisellään, siellä voiton jumalattaret kantoivat Saaren ja Savoijin vaakunoita.
Joku huusi äitiä… Achille huusi -”Äiti! Äiti! Äiti! Minä olen täällä! Tule hakemaan minut pois!”

Missä hänen poikansa oli?
Hän riipi saastaisia lakanoita tieltään, valkoisia, paskavanaisia, päästäkseen ainoan poikansa luo, mutta niitä oli liikaa. Hän eksyi omassa kodissaan. Lue lisää ”Rouva Barberis/ Bragalonen naisia”

Neiti Toniatti /Bragalonen pakolainen

Margarita oli yllättynyt ja häkeltynyt ylikomisarion…Oton tarjouksesta. Siitä oli aikaa, kun hänellä oli ollut työpaikka. Margarita hätisti pienen kärpäsen lambrusco-lasin reunalta. Hän vihasi niitä, kärpäsiä.
-”Mitä te tästä saatte?” hän kysyi ylikomisariolta suoraan.
-”Teidät myymään kalaa Solinasille. Te voisitte ajan kanssa auttaa minua pitämään tasapainoa ja kohtuullisuutta Bragalonessa.”
Margarita siemaisi lasin reunasta, enemmän saadakseen aikaa, kuin juodakseen
-”Pitäisikö minun…vakoilla?” Lue lisää ”Neiti Toniatti /Bragalonen pakolainen”

Matkalla Kappeliin

 Pakko kertoa, esimerkkinä siitä, miten ihmisiä voi auttaa arkipäivän ongelmissa.
Vuosia sitten Hakaniemen metroasemalla kohtaan äänekkään seurueen maakunnan matkailijoita, jotka urheasti ovat lähteneet suurkaupunkiin etsimään rajojaan ja pidemmälle, aina myyttiseen Tallinnaan asti. Äänekkään, paksulla tampereella ilmaistun, ihmisten ulkonäön, älyn ja syntyperän analyysin seasta kuuluu tieto, että tekstiviestin mukaan heidän daaminsa odottavat heitä Ravintola Kappelissa, mistä seuraa ihmettelyä sekä sijainnista, että ravintolan nimestä.

Nokkelin osaa myös soittaa puhelimella, ja kuuntelen viereisissä rullaportaissa keskustelua.

-”Joo, kulti, odottakaa siellä… Me ollaan…” ja vilkaisu ympärille- ”Hei missä vitussa me ollaan?” ja urheilijanuorukainen auttaa ystäväänsä 

-”Hakaniemessä, me ollaan Hakaniemessä!” 

Lue lisää ”Matkalla Kappeliin”