Putinistinen historiapolitiikka ei ole historian tutkimusta eikä edes historian vääristelyä tavanomaisessa mielessä. Se on vallankäytön väline, jossa menneisyys alistetaan nykyhetken
Venäjän valtiossa historia ei ole kertomus tapahtuneesta, vaan kertomus oikeutuksesta. Se ei vastaa kysymykseen ”mitä tapahtui”, vaan kysymykseen ”miksi meillä on oikeus”.
Putinistinen historiapolitiikka perustuu kolmeen perusväitteeseen:
1. Venäjä on aina ollut uhri.
2. Venäjä on aina ollut suurvalta.
3. Venäjän vallan katkeaminen on aina ollut ulkoisen vihollisenaiheuttama.
Näiden väitteiden totuusarvo on toissijainen. Niiden tehtävä on rakentaa tunnetta jatkuvasta piiritystilasta, jossa valta keskitetään, kritiikki kriminalisoidaan ja vaihtoehdot leimataan vihollisen ääniksi.
Historiassa ei ole putinismissa jatkuvuuksia, vain katkeamattomia oikeutuksia. Neuvostoliitto eikaatunut omiin ristiriitoihinsa, vaan hajotettiin. Venäjän keisarikunta ei romahtanut hallinnolliseen kyvyttömyyteen, vaan petettiin. Suomen, Baltian ja Itä-Euroopan itsenäistyminen ei ollut historiallinen prosessi, vaan rikos.
Putinistinen historiapolitiikka tarvitsee vihollisen, koska ilman vihollista ei ole perustetta vallalle. Siksi historiaa ei kirjoiteta avoimeksi, vaan suljetuksi. Kysymykset kielletään, arkistot suljetaan ja muistaminen valjastetaan.
Tässä mallissa historia ei ole menneisyyttä koskevaa tietoa, vaan kurinpitoväline. Se kertoo kansalaiselle, kuka hän on, kenelle hän on velkaa ja miksi hänen on vaiettava.
Putinistinen historiapolitiikka ei ole poikkeus, vaan seuraus. Se syntyy valtiossa, jossa valta ei siedäavoimuutta ja jossa menneisyys koetaan uhkana, ellei sitä hallita.
Historiaa ei tällöin käytetä ymmärtämiseen, vaan tottelemiseen.
