1.Helmikuuta. 1956
Ylikomisario Franco Marconi
Sinä aamuna, kun ylikomisario Marconi tuli töihin, aseman toiminta oli täysin sekaisin. Kukaan ei tullut ajoissa töihin, koska lumi jumitti kaupunkia, ja lisäksi komisario Merano oli kaatunut ja taittanut nilkkansa ja olisi poissa ainakin kuusi viikkoa.
Marconi oli kuunnellut miehistönsä suulliset raportit, ja yritti luoda yleiskuvaa. Porto Floresin ja Uccidentalin tiet olivat lumen vuoksi poikki. Koko ylänkö ja kaikki itään vievät solat olivat tukossa.
Ylikomisario Capratorrente kävi heidän puolellaan, kuten hänen tapanaan oli, tervehtimässä ja vaihtamassa tietoja. Capratorrente oli erittäin hyvä poliisi, parhaita alaisia joita Marconilla oli ollut, ja hän oli aivan ehdoitta tukenut tätä toisen ryhmän esimiehen tehtävään, mutta siinä miehessä oli myös paljon puutteita, ja yksi pahimpia oli tämä epäkunnioitus korkeammassa asemassa olevia kohtaan. Capratorrente valitti, että vieläkään ei ollut saanut selvää jälkeä siitä paloittelumurhaajasta, jota jahtasi. Marconi harkitsi, että pyytäisi Capratorrentea vilkaisemaan valtuutetun tapauksen tiedot, mutta antoi asian sitten olla.
Marconi keskittyi hoitamaan omat asiansa, ja nyt hänen asiansa olivat vanhempien juttujen lisäksi illan auto-onnettomuus ja tulipalo.
Nopea silmäily papereihin kertoi sen, mitä onnettomuudesta tiedettiin nyt, eli ei paljon mitään muuta, kuin surmansa saaneiden nimet.
Jo ennen kuin Marconi oli ehtinyt työpaikalle, oli hänelle jätetty viestit valtuutetun veljeltä, perheen asianajajalta, tutkintatuomari Greppiltä ja joltakin asianajaja D’Annalta. Ropolin perheen asianajaja ja asianajaja D’Anna olivat lähettäneet sähkeet. Koska Greppi oli saman käytävän varrella, päätti Marconi aloittaa sieltä.
Ovi oli auki, ja Marconi jäi ovelle ja yskäisi.
“Kas Marconi! Hyvä että tulit, pistä ovi kiinni ja istu alas, niin voit kertoa minulle, mitä helvettiä on oikein tapahtunut.”
Marconi sulki oven perässään, mutta jotenkin empi istumista, kunnes Greppi näytti sormella tuoliin. Marconista tuntui, että joissakin tilanteissa oli luontevampaa seistä lähellä ovea, kuin istua, ja tämä oli niitä tilanteita.
“No!?”
“Eilen illalla, noin kello 18:40 valtuutettu Roberto Ropolin ohjaama auto syöksyi Porto Floresin tieltä, ja onnettomuudessa kuolivat valtuutettu Ropoli, Jagu Bue ja Nina Silvani.”
“Tämän minä tiesin, oliko muuta?”
“Jagu Bue on tuomittu rikollinen, istui kaksikymmentä vuotta sitten neljä vuotta pahoinpitelystä, ja ollut syytettynä kahdesta ryöstöstä, mutta ei tuomioita niistä. “
“Ja tämä nainen, Silvani?”
“Juu. Nina Silvani… Outo tapaus. Periaatteessa arvossapidetty suku Livornon seudulta, vanhaa rahaa, mutta sitten tämä Nina. Leski, ei lapsia. Ollut kaksi kertaa puolustuksen todistajana, pahoinpitely ja murhan yritys.”
“Ja teillä ei ole muuta?”
“Aseet. Autossa oli kolme pistoolia ja katkaistu haulikko.”
“Olisiko voinut olla niin, että valtuutettu oli kaapattu?”
“Yksi aseista oli Ropolin kainalossa, ja katkaistu haulikko oli peräkontissa.”
“Eli ei?”
“Juu. En sano vielä ei tai kyllä, mutta olisi ensimmäinen tutkimani ihmisryöstö, jossa kaapattu ajaa omaa, hyvin näkyvää autoaan ase kainalossa.”
“Ymmärrän.” Greppi mietti pienen aikaa, ja Marconi toivoi, ettei Greppi keksisi mitään sanottavaa.
“Uskotteko te, että Ropoli olisi ollut sekaantunut johonkin rikolliseen?”
Marconi oli vaivautunut. Hän ei oikein uskonut, että valtuutetun kaltainen vaikutusvaltainen mies olisi tekemisissä ammattirikollisten kanssa, mutta toisaalta taas, Ropolilla oli ollut kuollessaan ase, ja hänen seurassaan oli kaksi henkilöä, joilla oli todistettavasti siteitä rikollisiin piireihin.
