Kun kaikki insinöörin laitteet olivat paikallaan, Boele kääntyi ympäri, ja katseli lounaaseen, yli kaiken sen maan, joka erotti talon Bragalonesta ja sen takana näkyvästä merestä. Hän katseli sitä ahnein silmin. Hän muisti, mitä äiti oli kertonut talvesta Böömissä, lumesta, pyrystä, kinoksista ja lumivyöryistä, ja kuvitteli sen kaiken tänne, nämä harmaat rinteet, vaaleat tiet, lehdettömät viinitarhat ja hedelmättömät puutarhat, hohtavan valkoisen peitteen alle.

Boele Passofinale – Bragalonen kaunein poika

Hän muisti, miten oli ollut pieni, varmaan neljän tai viiden, ja miten äiti oli pitänyt häntä sylissään, pidellyt hänen käsiään tuulessa ja sanonut hänelle: ”Kukaan ei voi tietää, millainen sinusta tulee, voit kurottaa tuuleen ja tavoitella sitä, mutta siltikään et edes sinä itse tiedä tulevaa, sillä kaikilla meillä on monta polkua takana ja yhtä monta porttia edessä.” Hän tiesi, ettei se ollut mahdollista, mutta hän muisti varmasti, että he olivat tehneet ilmasta pallon, samanlaisen kuin äidin tarinoissa lumesta, mutta kirkkaan, sädehtivän ja aikaan haipuvan.

Harmaata taivasta vasten näkyvä pieni liike vei Boelen katseen taivaalle.

Haukka taivaan harmautta vasten. Poika levitti kätensä ja kurotti ne kahta puolen ilmaan, sulki silmänsä ja tunnusteli tuulta sormissaan, ja maailma tuntui yhtäkkiä täysin uudelta, ennen kokemattomalta.

Hän kuvitteli lunta, kaiken peittävää hohtavan valkoista lunta, ja kuvitteli olevansa haukka sen hohtavan valkeuden yllä. Ensin hän kiinnitti huomiota kaiken kattavan valkoisen monimuotoisuuteen, sitten kurotti pidemmälle, ja näki, miten hohtavaa valkoista vasten näkyivät oksat, niiden päällä kimmeltävä jää ja lumi. Sitten hän näki, mitä lumi kertoi kaikesta allaan olevasta. Boele levitti käsiään vielä pidemmälle, kurotti yhä pidemmälle valkeuteen, ja alkoi nähdä sen hohtavan lumen värit, syvimmästä mustasta loistavimpaan kultaan. Samalla kun valkeus peitti kaiken, se kertoi kaiken siitä, minkä se peitti. Kun hän kurotti vielä pidemmälle, hän näki vielä tarkemmin, näki Raddan varrella kävelevän kissan, ja tuomiokirkon räystäällä istuvan variksen. Sitten tietoisuuden veti kellervä auto, tiellä Bragalonesta pohjoiseen, ja Boele kurotti siihen, näki sen vaaleuden läpi, näki autossa kolme ihmistä. Vaikka hän tiesi, ettei hänen pitäisi, hän kurotti vieläkin, näihin ihmisiin, ja näki heidän sielujensa mustanvihreään pimeyteen.

Boele värähti, horjahti vasten insinöörin tornia, näki vielä välähdyksen kirkkaudesta ja siinä välähdyksessä itsensä.