Avainsana: totuus

Drachendell 17

Longner katseli minua arvoituksellisen näköisenä, käänsi sitten katseensa hetkeksi, joi siiderinsä loppuun, ja käänsi takaisin katseensa minuun, ja nyt katse oli myötätunteinen, “elämä näyttää keskaria”, hän totesi, ja äänen värittömyys oli puolueetonta, hän kertoi tosiasian, sellaisenaan. Se oli elämän yksi ominaisuus, jonka kanssa nyt vain piti elää.
“Seuraavat pari vuotta, ne olivat ankeita. Isä otti virkavapaata ja asetuimme Alankomaihin, Baambruggeen, lähelle isäni vanhempia,” vilkaisin Longneria, joka näytti tarkkailevan minua syrjäsilmin, ja luulen, etten kertonut hänelle mitään uutta.
“Isäsi meni uudelleen naimisiin?”
“Niin. Se oli jotenkin niin kliseistä, mutta näin kävi,” nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin näin sen jotenkin koomisena. “Liz, kolmas äitini, on isää paljon nuorempi, tai no, nuorempi kuin toinen äitini. Isäni oli melkein 44, Liz 33, samanikäinen kuin Margaret kuollessaan.”
Jotenkin havahduin, yleensä se olin minä joka kyselin ja etsin vastauksia, mutta nyt tilanne oli toisin päin. Longner oli ottanut luontevasti minun tavanomaisen aseman ja minä kerroin hänelle lapsuudestani kuin psykiatrille.
“Mutta hyvin siinä kävi, “totesin Longnerille, nousin, kävelin jokirantaan ja aloin pestä käsiäni, kuin olisin tahrannut käteni kertoessani perheestäni. Vesi oli viileää, mutta lämpimämpää kuin odotin.
Longner haki hevoset ja jatkoimme matkaa.
“Teillä on kuuma lähde täällä,” totesin Longnerille.
“Niin,” hän vastasi, kuin antaakseen kysymyksen olla.
“Se on kaiketi melko harvinainen, ainut tällä puolen Eurooppaa.”
“No ei nyt ainut, onhan Wiesbadenin ja Carlsbadin lähteet,” Longner selitti, mutta keskeytin hänet, “mutta ne ovat kuitenkin kaukana!”
“Niin, mutta kuitenkin, ei tämä ole ainut tällä puolen Eurooppaa.” Lue lisää ”Drachendell 17”

Petjan aikakirjat 1.23- Vilskettä silmäkulmassa

Puhe ei kerro onko se totta.

Se miten tulkitsemme viestin totuusarvon, on kiinni aikaisemmista tapahtumista, omasta persoonallisuudestamme, mutta myös niistä sanattomista viesteistä joita saamme puheen ohessa. Tarkkailemme puhujan eleitä, ilmeitä, olemusta. Varsinkin ns. mikroilmeitä on vaikea  jäljitellä tietoisesti, sanotaan että vain noin 5% ihmisistä osaa näytellä edes osaa niistä ja vain 0,5% kaikkia.

Eye dilate.gif
By Greyson Orlando - Own work, Public Domain, Link

Nämä mikroilmeet, jotka ilmentävät perustunteita inho, viha, pelko, suru, onnellisuus ja hämmästyneisyys, syntyvät paineesta, yleensä juuri silloin, kun yritämme salata todelliset tunteemme ja juuri se yritys laukaisee alta puolensekunnin väläyksen, joka paljastaa todelliset tunteemme. Näiden perustunteiden lisäksi suurella osalta ihmisiä löytyy myös mikroilmeet huvittuneisuuden, halveksunnan, häpeän, ahdistukset, syyllisyyden, ylpeyden, tyytyväisyyden sekä helpotuksen tunteille. 

Nämä perustunteet liittyvät juuri meidän sosiaaliseen toimintaamme ja ne myös viittaavat siihen, että puhuttu kieli on syntynyt eleiden ja viittausten sivusta.

Kieli antaa meille välineet paljon tehokkaampaan viestintään kuin eleet, tätä mitä nyt luet, ei voisi kertoa eleillä, hajuilla tai silmäniskulla. Mutta sen toisena puolena kieli luo maailman, jolla ei tarvitse olla sidettä tähän todellisuuteen, se kertoo tarinan ja antaa mahdollisuuden ammattikunnalle, joka valehtelee elääkseen, kirjoittajille.
Mutta me olemme yhteisöllinen laji ja sen vuoksi meidän on voitava sitoutua toisiimme, ja siksi meidän ei välttämättä tarvitse puhua totta, mutta meidän on voitava silti luottaa, ettei toinen valehtele mittaansa enempää.
Ja siksi yhä ja edelleen, meidän on kielen rinnalla luotettava toisen eleisiin, katseeseen ja vahvistettava sidettämme toisiimme yhteisillä merkeillä, juhlamenoilla, seremonioilla, solmioilla ja salaisilla kädenpuristuksilla. Ja arvatkaapa mitä?
Ne ovat tulossa vielä tärkeimmiksi kuin ovat olleet. Ja mitä se sitten tarkoittaa? 

Petjan aikakirjat 1.22. – Mieliero

Suurin osa muiden eläinten ääntelystä on spontaania, tunteen synnyttämää ja vaistonvaraista. Vaikka voidaan huomata, että eläimillä on “sanoja” tiettyyn tilanteeseen tarkoitettuja ääniä, ei voida puhua kielestä ja siitä, että tällä tavoin välitettäisiin jotakin merkittävää tietoa tapahtumista tämän hetken ulkopuolella.
On mahdollista että isot apinat ja delfiinit kykenevät hieman pidemmälle menevään kommunikaatioon äänen avulla kuin vaikkapa koirat, mutta mikään laji ei ole kuin ihminen. 

Joskus on esitetty ajatus, että kieli olisi kehittynyt näistä spontaaneista ei kielellisistä viesteistä, mitä aikaisemmilla kehitysasteilla on ollut ennen kielen keksimistä. Kieli olisi silloin kehittynyt toisin, ei kielelliset keinot olisivat joutuneet antamaan tilansa kielelliselle viestinnälle ja tätä ei ole tapahtunut.  Lue lisää ”Petjan aikakirjat 1.22. – Mieliero”

Ajan tytär


Siinä maailmassa, jossa kaikki olisi mahdollista, maaseutuasunnollani pystytettäisi patsas, alumiinia oleva luonnollista kokoa oleva alumiinityttö, lotus- asennossa.

Tyttö olisi nuori, siro, kuin kevät.
Patsaan päälle laitettaisiin kolmen teräspilarin varassa oleva kalkkikivi, joka olisi päältä hiottu hieman kuopalle, ja vastaavasti, veistetty niin, että vaikka sen alapinta näyttäisi luonnolliselta, sen kiven alin kohta, 10-15 senttä matalammalla kuin reuna, olisi juuri patsaan kohdalla.
Patsaan päällä oleva paasi olisi riittävän iso, ettei normaali sade kastele patsasta, mutta kun kiven päälle sataisi vettä, se tihkuisi läpi juuri tytön päältä. 

Kalkkikivi läpäisee vettä, ja liukenee siihen. Alumiinin päällä taas vesi jatkaa matkaa, mutta kalkki kovettuu sen päälle kuoreksi, niin kuin stalamiitti.

Tyttö, nainen, itsessään ajassa kiinni, ajan vankina ja siinä eläen, eläisi kivessä.

Kun aika kuluisi, kivi kuluisi hitaasti, ehkä, jonakin päivänä, kivi olisi kulunut niin ohueksi, että se murtuisi, ehkä.
Jonakin päivänä, kenties, koko tyttö olisi kadonnut kiven sisään, kenties.
Ja kenties, jonakin päivänä, haurastunut kivi tipahtaisi alla olevan tytön päälle, mahdollisesti, ehkä.
Mahdollisesti kiven sisällä oleva tyttö palkastuisi, kun kivi tipahtaisi päälle, tai kenties tyttö rikkoutuisi, tai sitten ei.
Ja ehkä jonakin päivä, ehkä, kun kivi olisi kulunut päältä pois, sade huuhtoisi taas kuoren tytön päältä, hitaasti.
Saattaisi olla, että tähän menisi sata vuotta, tai kolmesataa, kenties tuhat kolmesataa, tai kolmetuhattasata, tai sitten ei, tai jotakin muuta, mutta niin aika kuluisi, ja jonakin päivänä, tyttö paljastuisi taas kalkkikuorestaan. *
Tai sitten jonakin toisena päivänä.

Francis Bacon, hän sen sanoi, “Totuus on ajan tytär, ei auktoriteetin.”