Vanha nainen, joka puhui vähän mutisten, seisoi Kauppakartanonkadulla, lähellä Ystävyyden puistoa. Hän nojasi talon seinään ja näytti huonovointiselta.

Kysyin, voiko hän huonosti, ja hän nyökkäsi.

Saattomies

– Minne haluatte?

– Ruokakauppaan.

– Haluatte ruokakauppaan?

– Kyllä. Kauppaan.

– Jaksatteko te, tarvitsetteko apua?

Hiljaisuus vastasi.

– Jos minä saatan teidät?

Nyökkäys, ja sitten mentiin hiljalleen.

Hän vähän reipastui ja kertoi, ettei voi käyttää rollaattoria, kun oikea käsi ei purista. Vähän myöhemmin hän kertoi, että kun on osteoporoosi, pelottaa kulkea, kun on liukasta.

Vähän matkaa ennen kauppaa piti vielä levätä.

– Ei enää pitkä matka, hän sanoi, kuin lohduttaakseen itseään.

– Ei ole, kaksikymmentä metriä, sanoin.

Hän vapautti hetkeksi käden fifin kahvasta ja taputti kättäni.

Eastonin pyöröoviaulassa oli vähän vaikeaa, kun saattaminen pikkuovesta oli ahdasta eikä pyöröoveen uskallettu, mutta sain rouvan aulan penkille.

Rouva puristi kättäni.

– Siunausta, siunausta…

Taputin rouvan kämmenselkää ja kävelin hissille. Kävin sanomassa henkilökunnalle, että aulassa istuu huonovointinen rouva, ja he lupasivat, että vartijat käyvät kohta katsomassa, että kaikki on hyvin.

Minä kävin viemässä vanhoja astioita kierrätyskeskukseen ja menin kotiin.

Vaimo tietää kyllä. Taas jäin suustani kiinni.