Vuonna 1732 Bolognan yliopiston marmorisaleissa tapahtui jotakin, mitä ei ollut tarkoitus tapahtua.

21-vuotias nainen astui professorien, kirkonmiesten ja epäilijöiden eteen ja puolusti väitöskirjaansa luonnonfilosofiasta. Ei kirjallisuudesta. Ei siveysopista. Fysiikasta.

Laura Bassi – Saranapuole tiedettä

Huone oli täynnä miehiä, jotka tiesivät ennakolta, ettei tämä voisi onnistua. Naiset eivät opiskelleet luonnonlakeja. Naiset eivät väitelleet. Ja varsinkaan naiset eivät voittaneet väittelyitä.

Mutta Laura Bassi ei tullut pyytämään lupaa. Hän tuli voittamaan ajan hengen.

Hän vastasi tuntikausia kysymyksiin mekaniikasta, matematiikasta ja Newtonin teoriasta.

Ei kohteliaasti. Ei varovasti.

Vaan täsmällisesti, loogisesti ja kylmän varmasti. Yliopistolla ei ollut vaihtoehtoja: tutkinto oli myönnettävä. Ja koska häpeä oli jo tapahtunut, tehtiin jotakin ennenkuulumatonta – hänelle tarjottiin opetusvirkaa. Ensimmäisenä naisena Euroopassa.

Tässä kohtaa tarina yleensä romantisoidaan.

Mutta todellinen kertomus alkaa vasta tästä.

Yliopisto perääntyi välittömästi. Nainen ei saanut luennoida normaalisti. Ei saanut vakituisia kursseja. Ei saanut olla liikaa läsnä. Hänen piti näkyä juuri sen verran, että Bologna sai mainetta, mutta ei niin paljon, että järjestys häiriintyisi.

Moni olisi jäänyt symboliksi.

Bassi teki laboratorion kotiinsa.

Siellä hän tutki, opetti ja julkaisi. Hän rakensi yhden Italian ensimmäisistä kokeellisen fysiikan laboratorioista, toisti Newtonin kokeita, tutki sähköä, hydrauliikkaa ja mekaniikkaa. Hän opetti opiskelijoita, joita yliopisto ei pystynyt kouluttamaan. Hänen kodistaan tuli tiedekeskus, joka ohitti instituution.

Hän ei rikkonut sääntöjä huutamalla. Hän teki niistä tarpeettomia.

Paavi Benedictus XIV tuki häntä. Tiedeakatemia nimitti hänet jäseneksi – ainoana naisena. Ei eleenä, vaan koska hänen työnsä oli kiistaton. Hän meni naimisiin tiedemiehen kanssa, sai kaksitoista lasta ja jatkoi tutkimusta raskauden, synnytysten ja arjen lomassa. Hän opetti lapsilleen fysiikkaa siinä missä opiskelijoilleen.

Valistus puhui järjestä ja kyvykkyydestä.

Laura Bassi pakotti sen pitämään sanansa.

Kun hän kuoli, yliopisto järjesti valtiolliset hautajaiset ja pystytti muistomerkin. Sen, minkä se oli jättänyt tekemättä silloin kun hän eli, se teki vasta kun hän ei enää ollut uhka.

Mutta sillä ei ollut enää väliä.

Hän ei odottanut lupaa. Hän ei tyytynyt symboliin. Hän käytti raon ovessa ja repi sen auki niin leveäksi kuin yksi ihminen voi. Ei siksi, että hän oli nainen, vaan siksi, että hän oli parempi.

Ovet sulkeutuivat vielä vuosisadoiksi monilta. Mutta siitä hetkestä lähtien kukaan ei voinut enää väittää, etteikö nainen voisi olla siellä missä tieto syntyy.

Ei mielipiteenä.

Vaan todisteena

Jälkikirjoitus: yliopisto rakastaa edelläkävijöitä – kun he ovat vaarattomia

Laura Bassin tarina ei ole vain kertomus poikkeusyksilöstä. Se on kertomus instituutiosta, joka sietää lahjakkuutta vain niin kauan kuin se ei horjuta rakennetta.

Yliopistot ovat aina puhuneet meritokratiasta, vapaasta tutkimuksesta ja älyllisestä rohkeudesta. Mutta käytännössä ne toimivat kuten kaikki byrokratiat: ne palkitsevat ennustettavuutta, rankaisevat häiriötä ja juhlivat kriitikoitaan vasta, kun nämä ovat kuolleet, eläkkeellä tai siirretty sivuun.

Tässä mielessä mikään ei ole muuttunut.

Nykyinen yliopistopolitiikka ei enää rajoita naisia sukupuolen perusteella – se rajoittaa ajattelua hallinnollisin keinoin. Tutkija ei ole vapaa siksi, että hänellä on virka, vaan vain jos hän on rahoituskelpoinen, strategisesti yhteensopiva ja institutionaalisesti vaaraton. Epämukavat kysymykset eivät ole kiellettyjä, mutta ne ovat rahoittamattomia. Rohkea tutkimus ei ole estettyä, mutta se on urhariski.

Bassin kotiin perustama laboratorio oli vastaus tähän samaan ongelmaan: kun instituutio ei salli todellista työtä, työ siirtyy sen ulkopuolelle. Tänään se tapahtuu tutkimusryhmissä, yksityisissä säätiöissä, vapaissa verkostoissa ja joskus kokonaan akateemisen maailman ulkopuolella. Yliopisto säilyttää brändin, mutta innovaatio karkaa.

Ja aivan kuten 1700-luvulla, yliopisto osaa yhä käyttää poikkeuksiaan koristeina. Yksi lahjakas, yksi rohkea, yksi ”monimuotoisuuden edustaja” riittää todistamaan, että järjestelmä muka toimii. Samalla varsinainen järjestelmä pysyy koskemattomana.

Laura Bassi ei ollut yliopiston menestystarina.

Hän oli sen paljastus.

Hän osoitti, että tiede etenee siitä huolimatta, ei sen ansiosta. Ja se on viesti, jota yksikään instituutio ei ole koskaan halunnut kuulla – mutta jonka se yhä tarvitsee.