Oveen koputettiin, kun viisitoista minuuttia oli kulunut.

Alma oli komea nainen. Komea oli juuri oikea sana.

Jos Tony Tolomei olisi rehellinen itselleen – ja tänään hän sitä oli – hänen oli tunnustettava, että joskus hän oli ollut jossakin määrin rakastunut Almaan. Alma oli kaikkea muuta kuin hän itse: värillinen, protestantti, täysin omalla työllään noussut asemaansa, rohkea, suorasanainen ja vanttera kuin tammi.

Ja Johnsson-Little. Tony Tolomei oli palkannut Johnsson-Littlen kaksi vuotta sitten tittelillä tuontiosaston apulaishallintosihteeri. Se tarkoitti käytännössä, että hän teki mitä Alma tai Tony Tolomei käskivät häntä tekemään. Vasta muutama kuukausi sitten, tajuttuaan että hänen piti lähteä, Tony Tolomei tajusi tuon ylivuotisen opiskelijapojan olevan punatukkainen versio hänen Franco-sedästään. Ei täydellinen, mutta niin, että joskus, kun Johnsson-Little poistui huoneesta, enkelin siipi kosketti Tony Tolomeita.

Viimeisenä tuli huoneeseen Maria. Maria oli pitkä latinoksi, eli yhdessä norjalaisen naisen kanssa, jonka nimi kuulosti uhkaukselta, ja hänen poikansa oli juuri aloittanut yliopistossa.

Tony Tolomei kohdisti sanansa ensin Johnsson-Littlelle.

“Vie nämä paperit Harmon, Lionard & Roscowille kello 14.15 jälkeen, mutta ei myöhemmin kuin 14.45.” Tony Tolomei antoi yhden kansion Johnsson-Littlelle. “Ja tämä sen jälkeen, viimeistään kello 15.00 Powell, Dietz & Marcukseen, käteen toimitettuna, joko Dietzille tai Marcukselle. He tietävät odottaa tätä.” Tony antoi kirjekuoren miehelle.

Sekä rouvat että Johnsson-Little kohottivat kulmiaan, mutta eivät sanoneet mitään. Ohje ei ollut tavaton, mutta osoitteet olivat.

Kun Johnsson-Little nyökkäsi, Tony Tolomei antoi luvan poistua.

Johnsson-Littlen poistuttua Tony Tolomei katsoi naisia, ystävällisesti, melkein lempeästi, ja sanoi:

“Rouvat Weiss ja da Silva, olkaa hyvä ja istukaa.”

Hän viittasi pieneen neuvottelupöytään ikkunan likellä.

Alma Weiss ei kyennyt pidättelemään kulmien kohotusta, mutta Maria da Silva hymyili ja katsoi merkitsevästi Tony Tolomeita ja sitten rouva Weissia.

Niin kauan kuin yrityksessä oli naisia ollut töissä konttorilla, oli sihteereitä puhuteltu etunimillä. Vaikka sihteerin tittelillä oli nykyään töissä myös miehiä, oli käytäntö jäänyt koskemaan vain naisia ilman että siitä oli koskaan tehty mitään päätöstä.

“Niin, rouva da Silva tämän jo tietääkin. Viimeisiä asioita, joita olen saattanut päätökseen, on puhuttelukäytännön muuttuminen. Maanantaista alkaen kaikki puhutellaan sukunimellä.”

Tony Tolomein katse kävi molempien rouvien silmissä.

“Tiedän. Pieni askel, aivan liian pieni askel ja liian myöhään. Mutta kuitenkin se on askel. Enkä minä ihmettelisi, jos ensi vuoden loppuun mennessä johtokunnan jäsenenä olisi nainen, sillä minun jäämiseni pois johtokunnasta avaa sellaisen Pandoran lippaan, jota herrat johtajat eivät osaa aavistaa.”

Maria da Silva kuuli esimiehensä äänessä tunnetta, jota siitä harvoin erotti: kiihtymystä.

“Niin herra Tolomei… kaikki ovat – siis suuri osa talon väestä, eli osasto ja ainakin kaikki sihteerit – ihmisten mielestä teitä on kohdeltu väärin.”

“No en tiedä. Minä olen dinosaurus, asemansa perinyt dinosaurus, joka ei ikinä olisi saavuttanut tätä omilla kyvyillään. Ja eikö siinä ole jotakin runollista, että minut siivotaan pois samalla yhtiösopimuksen pykälällä, jonka isäni aikoinaan sai uitetuksi fuusiosopimukseen siivotakseen pois oman aikansa dinosaurukset.”