Jos oletetaan hetki, että sielunvaellus on totta, syntyy pieni laskennallinen ongelma. Maailmassa on enemmän ihmisiä kuin koskaan. Joko sieluja syntyy koko ajan lisää – mikä sotii ajatusta ikuisuudesta vastaan – tai sitten kaikille ei yksinkertaisesti riitä täysimittaista sielua.

Tuore sielu kämmenellä

Tämä selittäisi paljon.

Osalla ihmisistä on selvästi vain sielun riekale. Toisilla aivan tuore, vielä pakkausmuoveissa kahiseva sielu, jota ei ole ehditty käyttää mihinkään vaativaan. Ja sitten on niitä, joilla sielu näyttää olevan lähinnä käyttöliittymä: vähän ääntä, paljon eleitä, ei sisältöä.

Pikkusieluisuus ei siis ole moraalinen vika vaan resurssikysymys. Kun sielua on vähän, se käytetään säästellen. Ei riskeerata empatiaan. Ei tuhlata ajatteluun. Ei kuluteta vastuuseen.

Ehkä siksi maailma on täynnä ihmisiä, jotka loukkaantuvat helposti mutta eivät kanna mitään. Joilla on mielipide kaikkeen, mutta sielua vain osaan siitä.

Jos tämä pitää paikkansa, ratkaisu ei ole kasvatus eikä rangaistus. Aika hoitaa. Kierrokset karttuvat. Sielu kasvaa tai vaihtuu. Ja jonain päivänä pikkusielukin oppii, mihin sitä oikeasti käytetään.

Tai sitten ei. Kaikista ei ole tarkoitus tulla valmiita.