Oletetaan hetki, että on kristittyjen Jumala, joka hyvä, oikeudenmukainen ja kaikkivaltias. Oletamme vain. Ajatus on koominen, ellei se olisi niin traaginen.

Mutta oletammepa silti.

Millaisen koiran jumala loisi?

Ei todisteta sitä, ei saarnata, ei väitellä uskovien ja ei-uskovien kesken. Otetaan se vain työoletukseksi, kuten matemaatikko ottaa aksiooman.

Sitten kysytään kysymys, jota ei yleensä kysytä:

Entä jos Jumalan käskyt eivät olekaan tarkoitettu noudatettaviksi?

Tai täsmällisemmin: entä jos ne ovat koe, eivät ohje.

Kuri ja kuuliaisuus sopivat koirille.

Kuuliaisuus ei ole moraalia.

Kuuliaisuus on tekninen suoritus. Se ei vaadi ajattelua, vain alistumista.

Kuuliaisia ovat, lapset ennen kuin oppivat ajattelemaan, sotilaat ilman käskyjen sisältöä koskevaa harkintaa, virkamiehet, jotka vetoavat ohjeisiin ja
tyrannien alamaiset

Jos Jumala on kaikkitietävä ja kaikkivaltias, mihin hän tarvitsee kuuliaisuutta?

Sokea totteleminen ei ole hyve, vaan älyn ja vastuun ulkoistamista.

Jos Jumala olisi kiinnostunut vain siitä, kuka tottelee, hän olisi huonompi kasvattaja kuin keskinkertainen koiranomistaja.

Moraali alkaa vasta tottelemattomuudesta

Moraali syntyy vasta siinä kohdassa, jossa ihminen sanoo:

“Tätä minä en tee, vaikka käskisit ja lähettäisit helvettiin.”

Tämä ei ole kapinaa Jumalaa vastaan, vaan vastuun ottamista.

Vastuu tarkoittaa, että teon seuraus on omalla tilillä, ei auktoriteetin.

Jos käsky on selvästi paha, epäinhimillinen tai epäoikeudenmukainen, sen noudattaminen ei tee kenestäkään hyvää – vain vaarallisen.

Historiallisesti kaikki suuret rikokset ovat vaatineet yhden asian: ihmisiä, jotka sanovat “minä vain tottelin”.

Helvetti moraalisena mittarina

Entä jos helvetti ei ole rangaistus, vaan uhka, jolla mitataan selkärankaa?

Silloin asetelma kääntyy, ne, jotka tottelevat käskyä vain pelosta, epäonnistuvat ja ne, jotka uhman hinnasta huolimatta kieltäytyvät pahasta, onnistuvat

Jos Jumala on oikeudenmukainen, hän ei palkitse tekoja, jotka tehdään moraalista riippumatta.

Jos Jumala on hyvä, hän ei rankaise siitä, että ihminen kieltäytyy tekemästä pahaa – edes hänen nimissään.

Pelko ei ole hyve. Se on vain pelkoa.

Abraham ei ollut sankari

Abrahamin tarinaa pidetään kuuliaisuuden huippuna. Mutta jos sitä lukee kylmästi, se on moraalinen painajainen. Todellinen sankariteko ei olisi ollut veitsen nostaminen, vaan sen laskeminen ja sanominen:

“Ei. Tätä minä en tee.”

Mutta tätä tulkintaa ei voi hyväksyä uskonnollinen auktoriteetti, koska se tekee ihmisestä moraalisen toimijan. Ja moraalisia toimijoita ei voi hallita käskyillä.

Ketkä silloin pelastuvat? Jos tämä ajatus viedään loppuun asti, lopputulos on epämukava mutta looginen, pelastettuja eivät ole ne, jotka noudattavat käskyjä, vaan ne, jotka ymmärtävät milloin käskyä ei saa noudattaa.

Tämä tekee uskonnosta vaarallista vallalle, pappi ei enää ole portinvartija,
teksti ei enää riitä oikeutukseksI eikä vastuu ei ole delegoitavissa

Ja siksi tämä ajatus on kautta historian tukahdutettu, sivuutettu tai naamioitu mystiikaksi.

Entä jos tämä olikin koko pointti

Ehkä Jumala ei haluakaan alamaisia.

Ehkä hän haluaa ihmisiä, jotka uskaltavat olla ihmisiä.

Ehkä käskyt eivät ole lista tehtäviä, vaan koetinkivi, joka paljastaa:

  • kuka luopuu moraalistaan palkkion tai pelon vuoksi
  • ja kuka pitää siitä kiinni, vaikka uhataan helvetillä

Jos näin on, silloin pelastuminen ei tapahdu tottelemalla, vaan ymmärtämällä.

Eikä silloin suurin synti ei ole tottelemattomuus, vaan se, että lakkaa ajattelemasta.