Vanha nainen kaupan aulassa.

Vanha nainen – sellainen, jonka yli elämän rekka näyttää ajaneen – istui kaupan aulassa kuin olisi istunut siinä tuhat ja yksi yötä. Kohta sammal kasvaisi kengän päälle.

Kohdalle osuu toinen. Ei ehkä yhtä vanha, eikä yhtä runollisen kyllästyneen näköinen, mutta tunnistaa toisen.

”Herra jumala!”

Tunnistus ei kuitenkaan osu heti oikeaan.

”Onko se Korhosen Anna?”

”No’ Korhosen Annan lääkkeet mä sain apteekista, jos siitä voi jotain päätellä,” vastaa nainen, raikkaana kuin suolakurkku.

Puhutellut rouva räpyttää hetken, ennen kuin yrittää keskustella toiselta rintamalta:

”Mitä sinä täällä Itä-Keskuksessa teet?”

Puhuteltu katsoo häntä kuin tarjoilijaa, joka on juuri laskenut kärpäsen keittoon.

”Sitä samaa mitä muuallakin. Kuolemaa.”

En jää seuraamaan pidemmälle. Astun hissiin ja lähden ostoksille.

Minun tuli kovin ikävä Leila-tätiä.