Olin kai 8v. Ei kun olin. Vankasti 8v kun löysin pensasaidasta pullon pöytäviinaa. Sellainen taisi silloin maksaa noin ja suunnilleen 13 markkaa. 

No minä vein pullon kotiin ja pistin jääkaappiin, kun olin yksin kotona. 

Asetuin lukemaan Dumasia keittiön pöydän ääreen, kun yksi saman kadun miehistä ilmaantui puutarhaamme, keittiön ikkunan taakse. 

”Onko vanhemmat kotona?”

”Ei ole.”

”Missä ne on?”

”En tiedä”

”Koska ne tulee.” 

”En tiedä.

Ja kun hetki oli kulunut sunnantaipäivän kuumuudessa, mies sai sanottua varsinaisen asiansa

”Oisko teillä jääkaapissa kylmää kaljaa, kun mulla on kamala kankkunen ja tarvitsen tasoittavan.”

”Kaljaa ei ole, mutta pöytäviinaa on”, kerron naapurille, joka näyttää virkistyneen pelkästä ajatuksesta. 

”Anna mulle!” Setä silminnähden innostuu, mutta vastaukseni selvästi vaikuttaa mielialaan

”En anna…” ja hapan ilme sedän kasvoilla valuu kuin ripulipaska reisillä, kunnes toivo taas herää, ”mutta mä voin myydä.”

”Mitä maksaa?”

”Viisi markkaa, lasi”

Kaupat syntyvät, mutta kun hän näkee surkean pienen 1800-luvun snapsilasin, herää kritiikki, ”kyllä oot vittumainen kersa!” 

”Mä voin olla vittumainen, mutta pullo on mulla!” Sanon ja lähden viemään pullloa takaisin kaappiin. 

”Ei, kyllä mä maksan, kyllä mä maksan!” 

Ja niin kuluu suvinen iltapäivä Turun kaupungissa kesällä 1970, raha ilmestyy lasin kanssa ikkunalaudalle, minä haen lasin ja rahan, enkä vahingossakaan vie pulloa ikkunan liki. 

Viimein äitini ilmaantuu ja kysyy, ”miksi Henkka nukkuu meidän puutarhassa?”

”Se sammu, kun oli juonut kahdeksan lasia pöytäviinaa!”

”Meidän puutarhassa?”

”Joo, mä myin ne sille!”

”Myit sille! Mistä sä sai pöytäviinaa?”

”Löysin!”

”No paljon sait?”

”Neljäkymppiä!”

”Neljäkymppiä! Sinä se saatana nylkyri olet!”

”Joo, mutta mulla on viinaa!”