Kehitin 1990-luvun lopulla käsitteen, jolle annoin nimen alteraatiostressi. Taustalla oli ajatus, jonka olin kuullut jo aiemmin sosiologeilta: että pieni mutta merkittävä osa ihmisistä – ehkä noin yksi prosentti vuosittain – putoaa kehityksen kelkasta, koska yhteiskunta muuttuu nopeammin kuin ihmiset ehtivät sopeutua. Tämä ei tarkoita älyllistä kyvyttömyyttä tai laiskuutta, vaan sitä, että ihmisen psykologinen ja identiteettiin liittyvä muutosnopeus on rajallinen, kun taas teknologinen ja kulttuurinen muutos kiihtyy.

Alteraatiostressi syntyy, kun tämä ero kasvaa liian suureksi.

Se ei ole vain stressiä uusista laitteista, työmenetelmistä tai kulttuurisista ilmiöistä. Se on syvempi kokemus: ihminen alkaa tuntea, että hänen tapansa olla ihminen on käymässä vanhanaikaiseksi. Ei vain osaaminen, vaan persoona itse.

Kun maailma muuttuu hitaasti, ihminen ehtii muuttua mukana. Mutta kun muutos on nopeaa ja jatkuvaa, persoonallisuus – arvot, vuorovaikutustyyli, huumori, moraalikäsitys, tapa olla suhteessa toisiin – alkaa laahata perässä. Alteraatiostressi on ahdistusta siitä, että oma identiteetti ei enää tunnu olevan ajassa yhteensopiva.

Ei muutosvastarintaa

Alteraatiostressiä sekoitetaan usein muutosvastarintaan. Mutta ne eivät ole sama asia.

Muutosvastarinta on aktiivista: ihminen ei halua muutosta.

Alteraatiostressi on passiivista ja kivuliasta: ihminen haluaisi pysyä mukana, mutta kokee ettei enää kykene.

Muutosvastarintainen sanoo: “Tämä on väärä suunta.”

Alteraatiostressistä kärsivä sanoo: “Minussa on jotain väärää.”

Ei teknostressiä

Teknostressi tarkoittaa kuormitusta, joka syntyy uusista järjestelmistä, sovelluksista ja välineistä. Se on usein ratkaistavissa koulutuksella, tuella tai yksinkertaistamisella.

Alteraatiostressi ei ratkea käyttöohjeella.

Se koskee sitä, että digitaalinen, nopeatempoinen ja jatkuvasti itseään uudelleen määrittelevä maailma vaatii ihmiseltä persoonallista muovautuvuutta, ei vain teknistä osaamista. Kun oma tapa ajatella, puhua, reagoida ja olla toisten kanssa tuntuu vääränlaiselta, ongelma ei ole laite vaan minäkuva.

Ei nostalgiaa

Nostalgia on kaipuuta menneeseen. Se voi olla lämmintä ja jopa terapeuttista.

Alteraatiostressi ei kaipaa mennyttä – se pelkää nykyisyyttä.

Nostalginen ihminen ajattelee: “Ennen oli paremmin.”

Alteraatiostressinen ihminen ajattelee: “En enää sovi tähän aikaan.”

Se ei ole muistojen ikävöintiä, vaan eksistentiaalinen vieraantuminen.

Miksi tämä on aikamme keskeinen psykologinen ilmiö

Aiemmin yhteiskunta muuttui hitaasti ja ihmiset saattoivat elää koko elämänsä suunnilleen samanlaisessa maailmassa. Nyt yksi ihminen kohtaa elämänsä aikana useita täysin erilaisia kulttuurisia ja teknologisia todellisuuksia.

Persoona ei kuitenkaan päivity yhtä nopeasti kuin ohjelmisto.

Alteraatiostressi on sitä kipua, joka syntyy, kun ihminen kokee, että hänen sisäinen käyttöjärjestelmänsä ei enää ole yhteensopiva ympäröivän maailman kanssa.

Se näkyy vetäytymisenä, katkeruutena, ärtymyksenä, kyynisyytenä tai joskus aggressiona. Mutta sen ytimessä ei ole viha – vaan pelko tulla tarpeettomaksi omana itsenään.

Alteraatiostressi ei ole yksilön vika. Se on kiihtyvän maailman psykologinen sivuvaikutus. Kun ymmärrämme sen, voimme alkaa erottaa toisistaan ne, jotka vastustavat muutosta – ja ne, jotka vain yrittävät epätoivoisesti pysyä mukana ajassa, joka liikkuu nopeammin kuin ihminen on rakennettu liikkumaan.