Kymmenen vuotta sitten kirjoitin sarjan tekstejä ideasta, joka tuntui silloin vielä sallitulta: rakennetaan hyperloop-yhteys Suomesta Baltian ja Puolan kautta Berliiniin. Ja toisella linjalla yhdistetään Pietari–Helsinki–Tukholma–Göteborg–Kööpenhamina.

Silloin maailma näytti erilaiselta. Helsinki saattoi vielä kuvitella olevansa asema matkalla Pietarista Berliiniin. Nyt maailma on ajanut sen ajatuksen ohi. Kartta on muuttunut, eikä se kysynyt meiltä lupaa.

Silti kysymys ei ole kadonnut: voisiko liikenne mennä kerrankin putkeen?

Jos hyperloop-tyyppinen yhteys joskus rakennettaisiin, etäisyydet lakkaisivat olemasta psykologinen este. Helsingistä maailmalle pääsisi ajassa, joka muuttaisi koko käsityksen sijainnista:

  • Tallinna: ~18 minuuttia
  • Riika: ~44 minuuttia
  • Vilna: ~1 h 08 min
  • Varsova: ~1 h 36 min
  • Berliini: ~1 h 54 min

Kahdessa tunnissa Berliiniin. Se ei ole enää ulkomaanmatka, vaan työpäivän mittainen siirtymä.

Mutta miksi jättää se tähän päättäri-Helsinkiin? Jos tällainen yhteys rakennetaan, Helsingin aseman pitäisi olla Vantaalla, lentokentän vieressä. Matkustajaliikenne ja lentoliikenne samaan solmuun. Rahti omalle asemalleen, tehokkaasti ja ilman keskustan pullonkauloja.

Ja tässä on koko ajattelun ydin: hyperloop ei ole ensisijaisesti matkustajaliikennettä. Raideliikenne on aina ollut ennen muuta tavaraliikennettä. Ihmiset seuraavat tavaraa, eivät päinvastoin.

Jos putki yhdistäisi meidät Eurooppaan, se pitäisi vetää kerralla oikein. Seutulasta Tampereelle, Jämsään, Jyväskylään. Saarijärven kautta Kokkolaan ja Ouluun. Yksi logistinen selkäranka, joka sitoo Suomen kiinni Keski-Eurooppaan, ei pelkkänä lentokentän ulokkeena vaan osana mannerta.

Pieni maa elää yhteyksistä. Jos yhteydet ovat hitaita, maa muuttuu syrjäiseksi. Jos ne ovat nopeita, sijainti muuttuu vahvuudeksi.

Kysymys ei siis ole vain teknologiasta. Kysymys on siitä, näemmekö itsemme pääteasemana vai läpikulkupaikkana.

Ja ennen kaikkea: uskallammeko vielä ajatella näin isosti?

 

Seuraavaksi: mitä hyperloopille oikeastaan kuuluu nyt – ja onko se enää muuta kuin 2010-luvun unelma.