Eteisemme seinällä on pieni merigalleria. Siellä on kuvia purjelaivoista, satamista, majakoista ja merimiehistä. Ne ovat kulkeutuneet meille vuosien aikana eri paikoista, ja vaikka asumme nykyään Helsingissä, niiden tunnelma on vahvasti turkulainen.

Yksi kuva on kuitenkin aina tuntunut hieman oudolta siinä joukossa.

Siinä ei ole merta. Ei laivoja. Ei satamaa.

La vie d’un Gentilhomme en toutes Saisons –

Vain luminen tie, vaunut ja koiria juoksemassa edellä.

Kuva esittää talvista hetkeä 1800-luvun maailmasta. Vaunuissa istuvat herrasmiehet turkkeihinsa kääriytyneinä, ajuri heilauttaa ruoskaa ja koirat juoksevat innokkaina vaunujen edellä. Maisema on rauhallinen, mutta kuvaan on tallentunut liikkeen tunne – kuin hetki ennen kuin vaunut katoavat metsätien mutkaan.

Tämä grafiikka on osa sarjaa nimeltä La vie d’un Gentilhomme en toutes Saisons – “Herrasmiehen elämä kaikkina vuodenaikoina”. Sarjassa kuvataan aristokraatin vuodenkiertoa: kevään ratsastuksia, kesän seurapiirejä, syksyn metsästystä ja talven ajeluja.

Minun vedokseni esittää talvea, Hiveriä.

1800-luvun herrasmiehen ihanne

Sarjan alkuperäisen maalauksen teki ranskalainen aatelinen ja taidemaalari Henri Auguste d’Ainecy, Comte de Montpezat (1817–1859). Hän maalasi usein hevosia, metsästystä ja aristokraattisen vapaa-ajan kohtauksia.

Kuva syntyi aikana, jolloin Eurooppa oli muuttumassa nopeasti. Vallankumoukset olivat horjuttaneet vanhaa aatelistoa, mutta samalla varakas porvaristo oli nousussa. Kauppiaat, pankkiirit ja teollisuusmiehet rakensivat uusia koteja ja halusivat niihin taidetta.

Alkuperäiset maalaukset olivat kalliita, mutta grafiikan avulla samoja kuvia voitiin levittää laajalle.

Sarja Herrasmiehen elämä kaikkina vuodenaikoina oli eräänlainen ihannekuva siitä, miltä hyvä elämä näytti.

Keväällä ratsastetaan.

Kesällä liikutaan seurapiireissä.

Syksyllä metsästetään.

Talvella matkustetaan vaunuilla lumisessa maisemassa.

Se oli melkein kuin kuvallinen opas herrasmiehen elämäntapaan.

Pariisista Berliiniin – ja ehkä Turkuun

Vedoksen alareunassa näkyy nimi Goupil et Vibert. Goupil oli yksi 1800-luvun merkittävimmistä taidekustantajista. Pariisissa painetut grafiikat levisivät hänen verkostonsa kautta ympäri Eurooppaa.

Samassa kuvassa on myös merkintä Berlin Verlag von L. Sachse & Co. Se kertoo, että kuvaa levitettiin erityisesti Saksan markkinoille.

Se ei ole yllättävää. Metsästys, koirat ja vaunut olivat hyvin suosittuja aiheita saksalaisessa kulttuurissa. Tällaisia kuvia ripustettiin usein metsästyshuoneisiin – Jagdzimmeriin – joissa oli myös sarvia, aseita ja muita metsästysmuistoja.

Miten tämä yksittäinen vedos on kulkeutunut Turkuun, siitä en tiedä varmasti mitään. Vanhojen esineiden kanssa käy usein niin: niiden varhaisimmat matkat jäävät arvoitukseksi.

Leila-täti ja merikuvat

Kuva tuli minulle Leila-tädiltäni.

Hänellä oli pieni kuvakokoelma, mutta sen aiheet olivat lähes aina merellisiä. Turussa meri on läsnä kaikkialla, ja monilla ihmisillä on seinillään kuvia purjelaivoista, satamista ja merimaisemista – vaikka henkilökohtaista sidettä merenkulkuun ei olisikaan.

Tädilläni oli samanlainen kokoelma.

Ehkä juuri siksi tämä kuva oli hänen seinällään aina hieman poikkeus. Siinä ei ole merta eikä laivoja, vain luminen tie ja vaunut.

Silti se jäi hänen kokoelmaansa.

Ja nyt se on eksynyt meidän merikuvien joukkoon.

Hetki toisesta maailmasta

Kun katson tätä kuvaa nyt, ajattelen usein sitä maailmaa, josta se on peräisin.

1840-luvun Eurooppa oli täynnä levottomuutta ja muutosta. Vallankumoukset olivat lähellä ja yhteiskunta muuttui nopeasti. Mutta tässä kuvassa maailma näyttää rauhalliselta.

Herrasmies ajaa vaunuissa talvimaisemassa, koirat juoksevat edellä ja kaikki näyttää kuuluvan luonnolliseen järjestykseen.

Ehkä juuri siksi tällaiset kuvat viehättävät edelleen. Ne ovat pieniä ikkunoita aikaan, joka ei koskaan ollut aivan niin rauhallinen kuin kuvissa – mutta jonka ihmiset halusivat nähdä sellaisena.

Ja kun mietin aikaamme.
Millaisia kuvia meidän ajastamme jää seinille?