Suomi oli sodassa Neuvostoliittoa vastaan 1939–1940, niin sanotussa talvisodassa. Silloin Leila-täti oli nuori tyttö, 18-vuotias.

Leila

Heidän taloonsa osui pommi, ja vaikka irtaimisto tuhoutui, kukaan ei loukkaantunut. Osuman vuoksi kuitenkin suurin osa Leila-tädin vaatteista tuhoutui.

Hän työskenteli silloin Rettigin tupakkatehtaan pommivahtina. Kun tehtaassa koneet kävivät, hälytyssireenejä ei kuultu sisälle, ja tästä syystä jonkun piti olla ulkona kuuntelemassa sireenejä ja antaa valomerkki tehdassaliin, että nyt pitää sulkea laitteet ja juosta pommisuojaan.

Se talvi oli ankara, pakkanen saattoi olla jopa −30 astetta, ja tädilläni oli vain pienet kengät, villapaita ja muutama kesätakki, kun hän seisoi illan pimeydessä tehtaan sisäpihalla.

Tätini huomasi, että tehtaan porttikäytävään tuli mies, ja hän huusi:

”Älkää tulko, tämä on tehdasaluetta!”

Mutta mies tuli vain.

”Mies, menkää nyt pois, heti! Tänne ei saa tulla!”

Mutta mies tuli, hidastelematta.

”Etkö sä perkele kuule! Nyt painut helvettiin ja vähän äkkiä!”

Vieras lähestyi edelleen.

”Sinähän se perkele sälli olet, mutta jos et nyt painu helvettiin täältä, haen tuolta sisältä sellaiset miehet, että varmaan turpaasi niin että kadut lopun elämääsi!”

Silloin astui valoon Gilbert von Rettig, tehtaan omistaja, ja sanoi murteellisella suomen kielellä:

”Oi neiti huutaa hyvin. Huutakaa kaikki vieraat, kun tulee tänne: ’Sinä saatana, mene helvettiin!’”