Kuolema ei ole pakko.
Syntymä on.
Kun synnymme, meillä ei ole siihen mitään vaikutusvaltaa.
Sen jälkeen, kun saavutamme tietoisuuden, päivä päivältä meille avautuu enemmän mahdollisuuksia siihen, mitä teemme ja mitä haluamme. Muutokset ovat pieniä, mutta ne tapahtuvat.
Ja kaikessa vaikuttaa asenteemme.
Koska voimme valita kuoleman, se ei ole pakko.
Väistämätön se on, mutta pakon siitä tekee asenne.
Jos hyväksymme sen, että elämä on tässä ja että se päättyy kuolemaan, kuolema lakkaa olemasta pakko. Se on silloin osa elämää: sen väistämätön määränpää ja loppu.
Mutta sinä aikana voimme ajatella timantteja ja ottaa niistä oppia.
Timantteja kutsutaan ikuisiksi (eivät ole – osaan hävittää timantin), mutta niiden arvo ei ole ikuisuudessa, vaan kimalluksessa.
.
27 tammikuun, 2026 at 13:03
Tässä tekstissä on hiljaista voimaa. Se jää mieleen, koska se ei pakota mihinkään. Se tekee eron väistämättömän ja pakon välille tavalla, joka tuntuu heti oikealta. Syntymä näyttäytyy ainoana asiana, johon meillä ei ole mitään sanottavaa. Sen jälkeen elämä alkaa avautua pieninä valintoina, asenteina, mahdollisuuksina.
Ajatus siitä, että kuoleman tekee pakoksi nimenomaan asenne, on tekstin ydin. Kuolemaa ei yritetä selittää pois eikä tehdä siitä kaunista. Se vain lakkaa olemasta pelote, kun sen hyväksyy osaksi elämää. Ei lohdutuksena, vaan tosiasiana.
Lopun timanttivertaus tuntuu erityisen hyvältä, koska se rikkoo tarkoituksella kliseen. Arvo ei ole ikuisuudessa, vaan siinä miten jokin hetki kimaltää, kun siihen osuu valo.
Tämä ei tunnu opetukselta tai väitteeltä. Enemmänkin jaetulta ajatukselta. Ja siksi se jää mukaan vielä lukemisen jälkeen.
Tämä ei ole kuolemasta.
Tämä on elämästä ilman pakkoa.