Pilkka on sakramentti. Ei siksi, että se olisi kaunista, vaan siksi, että se on armotonta. Se ei kysy lupaa eikä kunnioita titteleitä. Se tekee yksinkertaisen kokeen: kestääkö tämä?

Pyhä kestää. Epäpyhä ei.

Suurin osa ihmisistä sekoittaa kunnioituksen ja kestävyyden. He kuvittelevat, että jotakin pitää suojella pilkalta, jotta se säilyisi arvokkaana. Todellisuudessa asia on päinvastoin: jos jokin ei kestä pilkkaa, se ei ollut arvokas alun perinkään. Se oli vain suojattu.

Ajatellaan vaikka Carmen ja Rigoletto. Niitä on parodioitu, pilkattu, kevennetty, revitty kabareeksi ja viety torilavoille. Niiden aarioita on käytetty mainoksissa ja huumorinumeroissa. Niistä on tehty kepeitä versioita ihmisille, jotka eivät ymmärrä sanaakaan alkuperäisestä.

Ja silti ne seisovat.

Ne eivät tarvitse suojaa. Ne eivät tarvitse puolustajia. Ne kestävät, koska niissä on jotakin, mikä ei hajoa naurussa. Ne ovat tässä mielessä pyhempiä kuin useimpien ihmisten usko Jumalaan – koska usko, joka ei kestä pilkkaa, ei ole uskoa vaan pelkoa.

Pilkka ei tuhoa mitään olennaista. Se ainoastaan poistaa sen, mikä ei ollut olennaista alun perinkään.

Siksi pilkka on sakramentti. Se ei ole hyökkäys pyhää vastaan, vaan koe, jossa pyhä tunnistetaan.