Puhuessaan Tony Tolomei kävi kaapilla, haki aikaisemmin avaamansa viinipullon ja kolme kaunista lasia. Ei aivan Muranosta, vaan pienen matkan päässä mantereella Yhtiötä varten puhallettuja.

Rouva Weiss tiesi yhtiösopimuksen kierrätyssäännöksen. Mikäli yhtiön kokonaistuotto laskisi niin paljon, että johtokunnan bonukset laskisivat kahtena peräkkäisenä tilikautena, joutuisi virkaiältään vanhin johtajista luopumaan asemastaan. Koska johtajilla oli järjestelmä, jossa johtokunnan bonukset jakaantuivat virkavuosien perusteella, johtajista vanhimman poistuminen nostaisi kaikkien muiden bonuksia seuraavana vuonna.

Weiss katsoi Tony Tolomeita surullisena suurilla ruskeilla silmillään.

“Se on silti väärin.”

“Eiköhän yli viisikymmentä vuotta ole kylliksi?”

“Mutta joutua tuolla tavoin…” da Silva ei halunnut käyttää ilmaisua “irtisanotuksi”, mutta niin hän ajatteli.

“Pois potkituksi? Ajatelkaa, että tämä on minulle mahdollisuus. Jos vielä lähtisin vanhaan maahan, tai vaikkapa liittyisin sirkukseen?”

Naiset hymyilivät surumielisesti ja maistoivat viiniä.

Tony Tolomei katsoi naisia ystävällisesti.

“Tätä viiniä ette ole maistaneet koskaan, ja tämä on tietääkseni viimeinen pullo”, hän sanoi kuin poika, joka kertoo ensimmäisestä autostaan.

“Tämä on hyvää”, sanoi rouva da Silva. “Oikein hyvää.”

“Tämä on isäni kotitilalta. Tietääkseni viimeinen pullo, jonka isoisäni veli Domenico Tolomei pullotti, ennen kuin palsta, jolta tämä on peräisin, myytiin.”

“Ja te juotatte sen meille työaikana, herra Tolomei!” Maria da Silva kauhisteli.

“Kenelle muulle? Te olette olleet läheisimmät ja parhaat työtoverini siitä lukien kun aloitin isäni liikkeessä, ja kun tämä on viimeinen päivä. Eikö viimeisen pullon juominen teidän kanssanne ole täysin asiallista?”

Tony Tolomei, Alma Weiss ja Maria da Silva joivat yhdessä pullon vanhaa punaviiniä, ja kun se oli tehty, rouvat nousivat poistuakseen.

“Hyvät rouvat… tämä on viimeinen päiväni. Eikö olisi aika tehdä sinunkaupat?”

Rouva Weiss oli hetken varautunut, mutta sitten hänen suunsa levisi leveään hymyyn ja hän sanoi Tony Tolomeille etunimensä. Rouva da Silva teki samoin, hillitymmin.

Tony Tolomei katseli Almaa ja Mariaa hetken hymyillen.

“Minä… minä olen Tony.”

Sitten hän piti pienen tauon ja näytti hetken pallopäiseltä pikkupojalta.

“Olen järjestänyt sinulle, Alma, ja koko meidän osastollemme pienen jäähyväisbonuksen.”

Maria kiitti hymyillen, mutta Alma otti ja halasi Tony Tolomeita.

“Meille tulee teitä ikävä.”

Tony Tolomei liikuttui. Hän ei muistanut, koska oli viimeksi, jos koskaan, kokenut tällaista.

Naiset poistuivat, ja vanha johtaja meni takaisin pöytänsä ääreen.