Yhtiö oli nähnyt paljon vaivaa, jotta sen naapurit jäisivät alemmaksi, ja rakennuksen itäpuolella oli puisto, johon oli Yhtiön myötävaikutuksella perustettu leikki- ja pallokenttä. Tony Tolomei näki nyt pallokentällä punavalkoisen sirkusteltan.

Hän oli käynyt sirkuksessa, siitä vain oli aikaa. Tony Tolomei yritti muistella, koska se oli tapahtunut. Veli oli ollut silloin mukana, ja veljen kuolemasta oli neljäkymmentäseitsemän vuotta. Hän oli ollut sirkuksessa viisikymmentäneljä vuotta sitten. Äiti oli nauranut vedet silmissä. Oliko äiti ikinä muulloin nauranut?

Tony Tolomei meni sisään Yhtiöön, käveli läpi aulan, tervehti nimellä vahtimestareita, jotka hymyilivät hänelle ystävällisesti, niin kuin joka aamu nämä vuosikymmenet. Hän tuli aina johtajista ensimmäisenä töihin ja nousi yksin johtajien kerrokseen.

Alma, joka vastasi kerroksen toiminnasta, ja Maria, joka oli ollut hänen sihteerinsä, olivat jo töissä. Tony joutui miettimään. Maria oli tullut vuotta sen jälkeen, kun uusi talo oli valmistunut – kahdeksantoista vuotta sitten.

Tony Tolomei meni huoneeseensa. Hän katseli suurta punervaa pöytäänsä. Usein kun hän katseli sitä, hän muisti, miten äiti oli kertonut, kuinka oli jakanut vuoteensa neljän sisarensa kanssa kahdentoista vanhaksi asti, kunnes vanhin sisar muutti pois. Tony Tolomein pöytä oli kaksi neliötä suurempi kuin hänen äitinsä lapsuuden vuode.

Pöydällä oli tietokone, jota hän ei oikeastaan koskaan käyttänyt, kirjoitusalusta ja kynäteline, ranskalainen ja liki sata vuotta vanha. Pöydällä oli myös valokuvia.

Isä, sen näköisenä kuin aikoisi juuri oksentaa sellaisen pallon, mitä pöllöt päästivät suustaan. Kuva oli otettu muutamaa kuukautta ennen vatsasyöpädiagnoosia.

Äiti, suurisilmäisenä ja vakavana, niin kuin aina, helmet kaulassa ja katse luotuna jonnekin ohi, niin kuin niin usein.

Ja veli. Veli oli ollut komea mies, perinyt äidin kauniin kasvojen muodon, isän leveän suun ja jonkin tuntemattoman esi-isän valloittavan naurun. Kuva oli otettu muutamaa vuotta ennen kuin veli oli ajanut koneensa metsään jossakin merkityksettömässä paikassa, jossakin tuntemattoman lentokentän takana.

Tony Tolomei katseli valokuvia ja keräsi ne laukkuunsa.

Tony Tolomei meni nurkkaan, josta päätään kääntämällä näki länteen. Hän ei aivan nähnyt kotiaan, mutta saman talon pohjoispään. Hän oli asunut siellä fuusiosta asti. Ensin isän, äidin, veljen ja Margaretin, taloudenhoitajan, kanssa. Sitten isän ja äidin ja Margaretin kanssa. Sitten isän ja Joannen, taloudenhoitajan, kanssa. Nyt hän asui siellä Joannen kanssa.

Sitten Tony Tolomei katsoi itään. Hän näki – tai ehkä vain kuvitteli näkevänsä – vihreän tiilikaton, noin kolme sormenleveyttä keltaisesta tornista, jonka paikalla oli joskus ollut heidän firmansa.

Hän oli asunut ensimmäiset vuotensa siellä, vihreän katon alla. Nelikerroksisessa talossa asuivat Giulia, isoäiti, Franco-setä ja heidän perheensä. Francobello, hänen komea setänsä, oli muuttanut takaisin isoisän kotikaupunkiin ja myynyt osakkuutensa isälle.

Sen muistelu sai aina isän nauramaan.

“Komea Franco, vitun pelle, myi puolet firmasta minulle viinitarhasta ja hinnasta, jolla ei saisi täältä yhtä kerrosta!”

Tony Tolomei katsoi pohjoiseen. Joen takana, peukalon verran voimalaitoksen piipun ohi itään, ei aivan näkyvissä, oli hautausmaa. Siellä valkoisessa marmoritalossa olivat hänen vanhempiensa luut.

Tony Tolomei ei voinut olla ihmettelemättä, mitä järkeä siinä oli, mutta niin oli hänen isänsä tahtonut: kotimaasta tuodusta kivestä oli tehty valkoinen pieni mökki, suurempi kuin äidin lapsuuskoti, vain kahdelle kuolleelle ihmiselle.

Ei järjen hiventäkään.