Se oli kevät 1972, sellainen lämmin kevätpäivä – ensimmäinen oikeasti lämmin päivä, kuuman kesän oireena. Ja niin kuin asiaan kuului, Karviaistien pojat ottivat yhteen Luuvakujan luusereiden kanssa.

Luuvakujan nassut heittelivät pieniä kiviä, jotka eivät oikein kantaneet meille asti, mutta sitten yksi napsahti jo liki Jukkiksen jalkaa, jolloin oli aika ampua varoituslaukaus.

Minä olin oikeasti aika paska heittäjä. Heitin kyllä kauas, mutta tarkkuudessa oli rutkasti vikaa. Arvelin kuitenkin, että jos heittäisin oikein hyvän, pitkän heiton opponenttiemme päiden yli, se olisi heille merkki siitä, kuinka lähelle ei ollut syytä tulla.

Näen soran seassa peukalonpään kokoisen, soikean objektin, joka näyttää täydelliseltä heitettävältä. Nappaan sen sormiini ja heitän samantien.

Ja tajuan välittömästi, että objektin optimaalisuus oli harhaa ja silmänlumetta. Se ei ollut läheskään niin painava kuin olin luullut, ja lento jäi lyhyeksi – ei, tämä ei riittäisi Luuvakujan luusereiden päiden yli.

Objekti napsahtaa yhden natiaisen otsaan, ja talven kuivattama koiranpaska hajoaa kellanvaaleaksi pölyksi kohteen pään ympärille.

Menee pieni tovi ennen kuin Luuvakujan hidasjärkisemmät kersat ymmärtävät, että nyt osui paska roottoriin. Mutta kun ymmärrys on ensin hetken jäänyt kaivelemaan takapuoltaan, niin että hitaammatkin pääsevät mukaan, seuraa hysteerinen huuto ja nopea pako omalle maaperälle.

Paska juttu tapahtuu, rama rama…

Objekti napsahtaa yhden natiaisen otsaan, ja talven kuivattama koiranpaska hajoaa kellanvaaleaksi pölyksi kohteen pään ympärille.

Menee pieni tovi ennen kuin Luuvakujan hidasjärkisemmät kersat ymmärtävät, että nyt osui paska roottoriin. Mutta kun ymmärrys on ensin hetken jäänyt kaivelemaan takapuoltaan, niin että hitaammatkin pääsevät mukaan, seuraa hysteerinen huuto ja nopea pako omalle maaperälle.

Paska juttu tapahtuu, rama rama…