Olen kirjoittanut Bragalonen tarinoita nyt noin 25 vuotta.

Sain lahjaksi kirjan, Yhdeksäs portti, jossa mainitaan, muistaakseni sivulla yhdeksän, Bragelonnen varakreivi, Alexandre Dumas’n romaani, jatkoa Kolmelle muskettisoturille.

Bragalone, helmikuussa 1956

Olin syömässä aamiaista, kun silmäni jäivät kiinni siihen. Nousin pöydästä ja kävin kirjoittamassa ensimmäisen Bragalone-novellin, Bragalonen varakreivi, joka kertoo miehestä, joka viettää niin säännöllistä elämää, että poistuessaan kaupungista hän hankkii itselleen sijaisen, joka tekee kaiken sen, mikä muutoin saattaisi jäädä tekemättä. Siitä se sitten alkoi.

Bragalone on kaupunki, jota ei ole olemassa, saarella, jota ei löydy kartalta. Se on jossakin Välimerellä, maantieteeltään ja ilmastoltaan jotain, mitä on, mutta jota ei ole, ja saaren nimeä ei koskaan kerrota.

Kaupungissa ja sen ympäristössä on kerrostumia monelta vuosisadalta: vanhoja kortteleita, satama, katedraali, linnoitus, luostareita, ghetto, rautatieasema, kapakoita, kauppoja, maatiloja ja katuja, joiden historia on paljon niiden nykyisiä asukkaita vanhempi.

Ensimmäiset Bragalonen tarinat sijoittuvat keskiajalle, uusimmat meidän aikaamme. Suurin tällä hetkellä kirjoittamani kokonaisuus tapahtuu vuonna 1956.

Mutta Bragalonen tarinat eivät oikeastaan kerro Bragalonesta.

Ne kertovat ihmisistä.

Sama ihminen voi yhdessä tarinassa kävellä kadun yli ja toisessa olla päähenkilö. Yhdessä romaanissa muutamalla rivillä kerrottu tapahtuma saattaa toisessa kertomuksessa saada kokonaan uuden merkityksen, keskustelu novellissa voi olla romaanissa toisesta näkökulmasta ja toisen kertomuksen parturi päättää työpäivänsä toisessa.

Ihmiset tapaavat toisensa tietämättä asioita, jotka lukija ehkä tietää toisesta tarinasta. Samat suvut, talot, kadut ja tapahtumat kulkevat kertomuksesta toiseen ja joskus vuosisadasta toiseen.

Siksi Bragalonen tarinoilla ei oikeastaan ole yhtä päähenkilöä.

Jos sellainen pitäisi nimetä, se olisi ehkä Bragalone itse.

Bragalone ei kuitenkaan ole aivan meidän maailmamme.

Siellä tapahtuu asioita, joita ei tapaa tapahtua kovin usein, jos silloinkaan, meidän maailmassamme. Kaikki kaupungin asukkaat eivät tiedä niistä, eivätkä ne, jotka tietävät, välttämättä ymmärrä niitä. Poliisi tutkii murhaa aivan tavallisen poliisin tavoin, farmaseutti myy lääkkeitä, satamassa puretaan laivoja, perheet riitelevät ja rakastavat ja rouva Capratorrente miettii, mitä tänään syötäisiin, samaan aikaan kun kuusisataa vuotta sitten kaupunkiin ensimmäisen kerran tullut herra istuu ravintolassa ja osapäiväinen koira käy huuhtomassa tassunsa ennen kuin palaa toiseen toimeen.

Jossakin kaiken tämän alla on kuitenkin jotakin paljon vanhempaa.

En ole erityisen kiinnostunut selittämään sitä lukijalle.

En oikeastaan muutenkaan halua selittää kaikkea.

Romaanista Bragalonen poliisi tiesin vasta kolmannella editointikerralla, mistä se minulle kertoo, enkä tiedä, mistä se sinulle kertoo, sillä koko asiaa, josta se minulle kertoo, ei kerrota romaanissa, vaan sen voi löytää sieltä, jos ei löydä jotakin ihan muuta.

Fiktiivinen henkilö voi kuunnella oikeaa radio-ohjelmaa ja keskustella siitä, miten Neuvostoliitto luovutti Porkkalan takaisin, samaan aikaan kun Stalinin agentti etsii lohikäärmeen munaa.

Kauneimman pojan tarina voi kertoa erilaisuudesta ja ulkopuolisuudesta ilman, että niitä tarvitsee nimetä. Isä voi tietää pojastaan jotakin, mitä ei kuitenkaan ymmärrä. Kaksi henkilöä voi olla ystäviä ilman, että kumpikaan koskaan sanoo sitä.

Samalla tavalla ihminen voi tehdä hirvittäviä asioita olematta tarinan hirviö. Murhaaja voi rakastaa lapsiaan, muistella nuoruuttaan, lukea hyvää kirjaa ja miettiä, missä haluaisi viettää vanhuutensa.

Ihmiset ovat ristiriitaisia, koska ihmiset ovat ristiriitaisia.

Minä tiedän kirjoittaessani paljon enemmän kuin henkilöhahmoni, enkä minä voi kertoa teille kaikkea, mitä olen heiltä kuullut, se on luottamuksellista. Joskus yhdessä tarinassa vastaamatta jäänyt kysymys saa vastauksen toisessa, joskus satoja vuosia aikaisemmin tapahtuvassa kertomuksessa.

Bragalone ei tarjoa määränpäätä, vaan matkan, eikä tärkeää ole päämäärä, vaan matkaeväs.

En ajattele Bragalonea yhtenä pitkänä kertomuksena, joka pitäisi lukea alusta loppuun. Se on pikemminkin mosaiikki. Jokaisen palan pitäisi toimia omana kertomuksenaan, mutta mitä useamman palan lukee, sitä enemmän niiden väliin alkaa ilmestyä jotakin, mitä yhdessäkään palassa ei sellaisenaan ole.

Siitä tässä ehkä lopulta on kysymys.

Kirjoittaja kirjoittaa tarinan, mutta ei omista sen merkitystä sen jälkeen, kun joku toinen alkaa lukea sitä.

Jokainen lukija ja jokainen lukukerta kirjoittaa Bragalonen tarinat uudelleen.