90-luvulla perheyhtiömme olisi halunnut avata keittokioskeja.

Niin kuin nakkikioskeja, mutta sellaisia, joista olisi saanut ostaa keittoa mukaan.

Meillä oli esisopimus kolmesta ensimmäisestä, hyvällä paikalla sijaitsevasta keittokioskista sekä oma keskuskeittiö, jossa keitto olisi esivalmistettu.

Mutta kaupungilta piti hakea lupa etukäteen, jotta sellaisen sai avata.

Keskustelu virkamiehen kanssa meni suunnilleen näin:

”Yhtiömme haluaisi tarjota kaupunkilaisille uudenlaisen ruokailumahdollisuuden: ostaa keittoa mukaan. Haluaisimme nyt varmistaa luvat näille kolmelle toimipisteelle.”

”Keittokioskille ei voida myöntää lupaa!”

”Miksi?”

”Koska sellaisia ei ole, ja sellaiselle mitä ei ole, ei voida myöntää lupaa!”

”Mutta jos te myöntäisitte luvan, niin sellainen olisi, joten te voisitte myöntää luvan.”

”Kyllä, paitsi emme voi antaa lupaa, koska sellaista ei ole!”

”Voisin siis saada luvan nakki-, kukka- tai jäätelökioskille?”

”Kyllä. Sellaisia on, ja niille voimme antaa luvan.”

”Miten ensimmäinen nakkikioski mahtoi saada luvan?”

”En usko, että mitenkään. Ehkä jotenkin vahingossa. Mutta ennen kuin niitä oli, nekään eivät voineet saada lupaa!”

”Mutta me haluaisimme nyt avata keittokioskin…”

”Ette voi avata sellaista, mitä ei ole. Ei sellaiselle voi antaa lupaa!”

”Poliisi, pelastuslaitos ja rakennusvalvonta antaisivat luvan.”

”Me emme täällä terveystarkastuksessa ymmärrä, miten ne voisivat sellaisen antaa, eihän siitä ole ennakkotapausta!”

Tämä on kafkamaista.