Kaarle oli äijä

Kaarle Suuren imperiumi oli Kaarle Suuren imperiumi. Se loi tietyn Euroopan idean ja vaikuttaa edelleen siihen, millaisena ihmiset Euroopan näkevät – myös niihin, jotka eivät tiedä mikä heihin vaikuttaa.

Kaarle Suuren keisarin arvo palautti Eurooppaan länsimaisen keisariuden ajatuksen, vaikka sen käytännön toteutus jäikin historian saatossa hieman epämääräiseksi.

Kaarle Suuri rakensi valtavan imperiumin, mutta ei kyennyt ratkaisemaan niitä samoja teknistaloudellisia haasteita, joihin Rooman imperiumi aikanaan kaatui.

Keisarin kuoltua tilanne monimutkaistui entisestään: hän oli jo eläessään joutunut selvittämään suhteitaan poikiensa kanssa, ja hänen keisariksi ajateltu suosikkipoikansa, Ingelheimin Kaarle, kuoli ennen isäänsä. Valta päätyi näin kirkkoon tukeutuvalle Ludvig Hurskaalle, jota myös Yksinkertaiseksi on kutsuttu.

Kirkon ja valtion edut eivät olleet yhteneväiset, vaikka Ludvigin kaudella kirkon tuki pitikin imperiumin koossa. Ludvigin kuoltua valtakunta rappeutui nopeasti. Hänen poikansa Lothar, Ludvig ja Kaarle jakoivat valtakunnan keskenään, ja saadakseen paikallisvirkamiesten tuet he tekivät viroista periytyviä. Näin syntyi eurooppalainen perintöaateli.

Eräs syy lännen valtiokoneiston rappeutumiseen oli roomalaisen oikeuden ja frankkilais-germaanisen oikeuden törmäys. Frankkilais-germaaninen perinne oli tasavertaisempi kuin roomalaisen oikeuden keisari- ja perheenpääkeskeisyys, mutta yhdistyessään roomalaiseen hallintoperinteeseen se muodosti järjestelmän, jossa keisarin ja valtion asema heikkeni, ja maanomistajien sekä sotaherrojen valta kasvoi. Roomalainen oikeus teki hallitsijasta valtionpään; frankkilais-germaaninen oikeus teki maanomistajasta niskan.

Tämä kehitys johti vallan valumiseen perintöaatelille ja paikallisille feodaaliherroille. Näiden väliset sopimukset kattoivat vähitellen koko yhteiskunnan ja muodostivat sen toiminnan ytimen. Periaatteessa esimerkiksi Ison-Britannian valtio on edelleen tällainen keskiaikaisen yhteiskunnan jatkumo: sen perusta on hallitsijan, ylimystön ja kansan välisten sopimusten järjestelmässä. Vaikka noita sopimuksia on välillä tarkasteltu miekan kärjellä, ne ovat edelleen läsnä ja muodostavat yhteiskunnan perustan.

Tämä on myös länsimaisen demokratian pohja. Demokratia ei syntynyt tyhjiössä eikä yhdessä hetkessä, vaan pitkän, vuosisataisen sopimisen, valtakiistojen, kompromissien ja vallanjakomallien kehityksen tuloksena. Tätä taustaa vasten myös nykyinen Eurooppa on paremmin ymmärrettävissä.