Se saattoi olla 1978.

Luultavasti, mutta saattoi se olla -79.

Olin kai 16 tai sitten 17.

Yhtä kaikki, joskus silloin, kun kaikesta on kuitenkin kulunut jo yli neljäkymmentä vuotta.

Olen lähdössä töihin, polkupyörällä kuten tavallista, mutta pyörästäni puuttuu satula.

Saasta-moisen velimies.

Sillä erää en jää asiaa ihmettelemään, vaan talsin bussille ja aloitan työmatkani. Palattuani kotiin huomaan kuitenkin saman lössin, itseni ikäisiä, kuin usein ennenkin, viidentoista–kahdeksantoistavuotiaita nuorisolaisia maleksimassa pyöräkellarin tuntumassa.

Vien ensin laukkuni kotiin ennen kuin palaan asiaan.

Menen lähimmän jätkän luo ja varoittamatta läiskäisen avokämmenellä – kuten tapana oli – niin maar perkeleesti ja ilmoitan valitettavan asiantilan:

– Niin kauan kuin polkupyöräni satula on takaisin paikallaan, tätä samaa lääkettä on luvassa yksi annos päivässä sille teistä, joka kohdalle osuu. Ihan sama, onko hän satulavaras vai joku toinen, kunnes saan satulani takaisin tai tiedän, kuka sen vei.

Ilmeisesti argumentaationi oli riittävää, sillä noin kolme tuntia myöhemmin oven taakseni ilmestyy sakilaisten pienin ja nuorin, joka kertoo, että hänen isoveljensä vei satulan.

Siis moinen saasta.

Ei kun siis Saastamoinen.

Satayhdeksänkymmentä senttiä kaksikymmentäyhdeksänvuotiasta hanttapulia.

Sinänsä se kertoo ihmisestä aika paljon, jos on 29-vuotias, asuu äitinsä ja velipuolensa kanssa ja vaivautuu varastamaan polkupyörän satulan. Siinä iässä kyvykkäämmät ovat jo istuneet ensimmäisen tuomionsa talousrikoksista ja veropetoksesta.

Mutta ei voi kauhalla vaatia, jos on lusikkansa hukannut.

Paitsi että, kuten tiedätte, sotahuutomme on: “Paskat nakkaan!”

Keittiöni ikkunasta näkee, koska bussi saapuu aseman kohdalle, ja jään katsomaan, näkyisikö moista… Saasta-moista.

Sitten näen, että Saasta-moinenhan jo lähestyy, ja menen hissillä vastaan.

Kun hän avaa hissin oven, tempaan hänet sisään ja teen niin sanotut Leila-tädit: nostan sedän seinälle ja kerron, miten asiat ovat. Jos en saa satulaani takaisin, minulle tulee hyvin paha mieli. Tosin minua hieman lohduttaa ajatus siitä, että Saasta-moiselle tulee vielä pahempi. Jätän hänet kotiovelleen toivorikkaana.

Ja arvatkaapa mitä?

No ensin ei, saatana, tapahtunut niin yhtään mitään.

Sitten saan poliisista viestin, että minun pitää tulla kuulusteluun, kun Saasta- moinen on tehnyt rikosilmoituksen pahoinpitelystä.

No minähän menen ja kerron poliisisedälle, mitä tapahtui.

Oudosti Saasta-moisen kertomus on erilainen, mutta pitää kyllä huomioida, että niin oli Saas-tamoinenkin.

Poliisi kertoo, että ilmoituksen tekijän mukaan olin lyönyt häntä nyrkillä poskeen ja nenään.

Kysyn poliisisedältä, oliko nenä lähempänä oikeaa vai vasenta korvaa.

Poliisi sanoo nenän olleen jokseenkin keskellä.

Kerron hänelle, että koska minä olen oikeakätinen, luulisi silloin Saastamoisen nenänkin olleen lähempänä oikeaa korvaa – siis minusta katsoen vasenta.

Poliisi nyökkää hitaasti, kuten toimenkuvaan kuuluu.

Poliisisetä kertoo sitten, että he harkitsevat asiaa ja tarkistavat pari yksityiskohtaa Saasta-moiselta.

Joitakin päiviä myöhemmin huomaan taas keittiön ikkunasta, jotta Saasta-moinenhan se sieltä tulee.

Menen hissiin.

Kun ovi avautuu, nappaan Saasta-moista kraivelista, painan hänet seinää vasten ja kerron ennen näytöksen alkua, että jos minä lähden oikeustalolle, enhän minä sinne joutavan tähden lähde.

Painan hissin Saastamoisen kerrokseen, lätkin sitten matkan ajan seuralaistani ja kerron, että edelleen satulani on hukassa, ennen kuin tuuppaan hänet ulos omassa kerroksessaan.

No, seuraavana päivänä soittaa konstaapeli. En nyt muista, oliko hän vähän ali- vai ylikonstaapeli, mutta juuri sopivasti kuitenkin. Hän kertoo, että Saasta-moinen on vetänyt ilmoituksensa pois.

Ja samana iltana käy myös Saasta-moisen vähäisempi veli kertomassa, että satulani on jälleen paikallaan.

Mitä me tästä opimme?
Äitini varmasti sanoisi, ”emme yhtään mitään, mutta kivaa oli”, mutta itse arvelisin että olemme oppineet enties jotakin viestintävälineen valista ja siitä, kannattaako väkivalta.