Kuolema on vapauttaja. Se ei vapauta meitä ainoastaan tuskasta, vaan myös mielemme: lakkaamme välittämästä siitä, mitä muut ajattelevat. Perimmiltään huoli siitä, mitä muut ajattelevat – ja erityisesti siitä, mitä he ajattelevat meistä kuolemamme jälkeen – tekee meistä toisten vankeja vielä kuoltummekin.

Se, miten illan pimetessä polut kapenevat ja vaihtoehdot vähenevät, on, myönnän sen, haikeaa, mutta samalla kevyttä ja kaunista.

Eipä sillä, että olisin koskaan erityisemmin välittänyt muiden mielipiteistä. Kun menin 12-vuotiaana kouluun mustia samettiruusuja hiuksissani, äitini sanoi: ”Ajattele, mitä ihmiset ajattelevat!”

Minä vastasin: ”En välitä siitä, mitä he ajattelevat minusta nyt. Mutta se, mitä he ajattelisivat minusta, jos tietäisivät, mitä minä ajattelen heistä – se voisi kauhistuttaa.”

Nyt, kun oman kuoleman maku käy suussani, se mikä on mahdollista, tavoitettavaa ja vaivan arvoista käy vähiin. Mutta samalla se tekee vapaaksi, koska minun ei tarvitse miellyttää, tehdä kauppaa tai pyytää suosionosoituksia.

Näin nämä harvat ja kapeat polut, vaikka illat pimenevät, ovat valaistuja – kirkkaina pimeää vasten.