Olin kerran työasioissa liikkeellä Itä-Helsingissä ja istuin metroaseman bussiterminaalissa selaamassa työpapereitani odottaen, että bussi lähtisi syvemmälle itään.

Vastapäätäni istui äiti ja pieni tyttö, ehkä kolme- tai nelivuotias.

Tyttö olisi halunnut seistä, ja äitinsä maanitteli, käski ja lopulta vähän uhkailikin, että pitäisi istua alas ja pitää tangosta kiinni. Tyttö ei kuitenkaan välittänyt asiasta vähääkään.

Minä otin sitten asian puheeksi.

“Kyllä sun kannattaisi nyt istua ja pitää kiinni tangosta, niin kuin äiti sanoi.”

“Miks’vai?”

“No kun tämä bussi lähtee liikkeelle, niin sä voit kaatua.”

“Ai miks’vai?”

“No kun tämä tekee heti pari käännöstä, ja silloin sä voit tipahtaa penkiltä. Mä tipahdin silloin, kun olin sun kokoinen, ja sain kaksi haavaa: toisen polveen ja toisen huuleen”, kerroin ja näytin kohtaa sisähuulessani, josta hammas oli aikanaan mennyt läpi.

Tyttö asettui istumaan, ja minä jatkoin papereideni tutkimista.

Hetken kuluttua tyttö kuitenkin kysyi:

“Miks’ sä et pidä kiinni tangosta?”

“No, mulla on niin iso peppu, että mä pysyn sillä penkissä paikallani”, vastasin.

Tyttö katsoi minua tiukasti silmiin, sellaisella ilmeellä, että nyt vaaditaan todisteita.

“Näytä.”

No… jäi näyttämättä.