Tony puisteli päätään, kun meni pöytänsä ääreen, kaivoi avaimen taskustaan ja avasi pöytälaatikkonsa. Kansio oli nahkaa; hän tiesi sen olevan Firenzestä, parasta laatua olevaa karitsaa, sisältä korkkia, läheltä Bragalonea. Isä oli aloittanut näiden tuotteiden maahantuonnin ennen hänen syntymäänsä, ja he toivat niitä edelleen yksinoikeudella.

Kansiossa ei ollut montaa paperia, mutta hän luki ne taas, ties kuinka monetta kertaa, ja sitten hän painoi nappia pöydän reunassa.

“Maria!”

“Niin herra Tolomei?”

“Pyytäisitkö herroja Smith ja Barretta käymään huoneessani?”

“Kyllä herra Tolomei.”

Tony tiesi, että hänellä on aikaa. Hän meni seinäkaapille ja otti sieltä viinipullon. Hän ei välittänyt väkevistä, olut ei ollut hyväksi hänen vatsalleen, mutta viinilasillinen tai pari maistui. Tämä oli vanhasta maasta. “Lahja jumalilta”, sanoi isä. Isä kertoi, että viinitarha oli pieni, kaistale kaupungin laidalla, lähellä San Michelen kirkkoa, ja sen viini oli maailman parasta. Tämä oli viimeinen pullo, jonka isoisän veli oli pullottanut kauan sitten.

Tony Tolomei arveli, että tänään oli aika avata se ja hamusi käteensä korkkiruuvin. Pullo vastusteli hieman; liki seitsemänkymmentä vuotta kiinni ollut korkki kuitenkin avautui ja Tony jätti sen kaappiin odottamaan.

Hän otti ensin pari lasia ja pullon viskiä pöydälle ikkunan likelle ja sitten haki siihen kirjoituspöydältään kansion ja kynän, jossa oli hopeaan upotettu monogrammi. AT – hänen isänsä nimikirjaimet.

Kaksi lasia, pullo hyvää viskiä, kansio ja kynä odottivat aikansa ennen kuin ovelle koputettiin ja Maria saattoi sisään herrat Smith ja Baretta.

He jutustelivat tyhjänpäiväisyyksiä, sellaisia, mistä nuoret miehet halusivat jutella Tony Tolomein kanssa. Sitten Tony selitti, että hän tarvitsi heidän allekirjoituksensa muutamaan paperiin, jotka liittyivät järjestelyihin hänen poistumiseensa johtokunnasta, varmuuden vuoksi, ettei tulisi epäselvyyttä, jos hän ei olisi siellä enää vahvistamassa asiaa.

Allekirjoituksen jälkeen Tony Tolomei tarjosi nuorille kyvyille viskiä, parasta mitä he toivat maahan Skotlannista, läheltä Dunkeldia, ja miehet joivat sitä onnellisen näköisinä. Tony Tolomei mietti, että vielä oli kaksi tuntia lounaaseen, viimeiseen lounaaseen johtokunnan kanssa sen jäsenenä.

Miesten poistuttua Tony Tolomei istui tovin, katseli taas paperit läpi, palasi sitten työpöytänsä ääreen ja painoi huomaamatonta nappia pöydän sivussa.

“Maria?”

“Niin herra Tolomei?”

“Tulisitteko, ja pyytäisittekö sen nuorenmiehen, Johnsson-Littlen, sekä Alman kanssanne tänne sanotaan…” Hän mietti hetken. “Sanotaan nyt viidentoista minuutin kuluttua.”

“Kyllä herra Tolomei.”

Tony Tolomei kävi läpi kaapit ja laatikostot. Hän tiesi, että kaikki tässä huoneessa muistutti häntä, mutta samalla kaikki mikä kuului hänelle oli jo hänen laukussaan tai pöydällä, paitsi pullollinen viiniä, joka vielä odotti avattuna kaapissa.