Clowns de la Chatten sirkus ja teatteri oli kummallinen laitos. Osa katsojista poistui järkyttyneenä ja joku vaati aina rahojaan takaisin. Yksikään ilta ei ollut toisen kaltainen, koska esitys ei oikeastaan edennyt kohti loppua, vaan kaatui kohti maaliviivaa järjestäytyneenä anarkiana.

Sirkuksella olisi kaupungissa vielä tämän päivän lisäksi kolme täyttä esitystä. Maanantaina he jatkaisivat matkaa, kevyemmin taakoin. Heillä oli vanha teltta, jota oli paikattu niin usein, että joku väitti sen olevan tehty Normandian maihinnousun laskuvarjoista. Sitä ei kukaan uskonut.

Nyt heillä olisi tauko ja esitykset jatkuisivat Bouffons de Cul -teatterissa. Kuuden viikon kuluttua he lähtisivät liikkeelle uudella teltalla.

Esityksen ensimmäinen osa oli mennyt hyvin. Taitoratsastajat loistivat. Jonglöörit eivät mokanneet. Akrobatia ja tanssi olivat henkeäsalpaavia. Badriya Baharan loi liikkeillään seksuaalisen ilmapiirin, joka vaikutti kaikkiin. Seremoniamestari kuulutti veitsenheittäjät sisään.

Isadora lauloi “Non, je ne regrette rien” täydellisesti.

Toisella puoliajalla yksi pelle löi nenänsä, Derek oli lentää trampoliinilta ja June sekoili sanoissa, mutta yleisö ei huomannut mitään.

Balletin ja klovnerian välinen esitys oli outo. Yksijalkainen tanssija kaatui pahasti, mutta yleisö piti sitä symboliikkana.

Uimahyppynumeron puuttuessa esitys korvattiin Peten, Derekin ja Dollyn numerolla. Trapetsin ja trampoliinin yhdistelmä vaati täydellistä ajoitusta. Kuolema ei ollut pahin vaihtoehto.

Esitys onnistui. Dolly näytti kävelevän ilmassa miesten selkiä pitkin. Se oli sirkuksen taikaa.

Finaali lähestyi. Koko maneesi oli kaaosta ja järjestystä yhtä aikaa.

Kun kuului pamaus estradin yltä, yleisö luuli sitä osaksi esitystä.