Ylen usein, kun päivä on hiljentynyt ja vaimon tasainen hengitys on ainoa ulkoinen ääni, on minun aikani etsiä unta, ja silloin käännyn haaveiden puoleen. Haaveilen jostakin mukavasta, viihdyttävästä ja mieltäni rauhoittavasta.

Usein mietin ateriaa, haaveilen ateriasta, mutta silloin pääosassa ei ole ruoka vaan ihmiset, kenet sijoittaisin 12 hengen pöytään ja missä järjestyksessä. Siinä sivussa saattaa mielessä marinoitua jokin ruokakin, mutta pääosassa ovat ihmiset: keiden kanssa syödessä syntyisi hyvä keskustelu, miten laittaa ihmiset pöytään, kuka sopisi kenenkin viereen, ja mistä saattaisivat keskustella Clara ja Mikko. Sopisiko Anton Piian ja Marian väliin, olisiko Peter Johannes hyvä istumaan Carminan ja Anun väliin. Miten hyvänsä Jannen voisi laittaa Miian ja Johannan väliin, jolloin Sanna vastapäätä voisi keskustella Henryn ja Masin kanssa – voisivat kertoa ruoka-alan sotajuttuja.

Tai sitten mieleni rakentaa omaisten kylää. Paikkaa, jossa olisi omat mökit kahdelletoista suvun haaralle ja jokuselle muulle läheiselle. Millainen olisi Vienolan terassi, kuinka 30 asteen seinän kallistus toimisi Jannen hallissa, miten auringonlasku näkyisi kesällä Mattilan lasiterassille ja kuinka Siskon villa sijoittuisi Lahjan villaan nähden.

Kun mietin näin, keskipäivän auringossa, näitä haaveita, tulee mieleeni sekin, mitä haaveet meille tekevät. Mahdottomista haaveilu ei ole vain haahuilua, vaan se auttaa meitä venyttämään mielen rajoja, näkemään todellisuuden uudella tavalla ja voi kertoa meille arkipäiväisistä asioista jotakin, jota emme olisi huomanneet, jos emme olisi asettaneet niitä mahdottoman rinnalle.

Haaveiliko Napoleon urasta Ajaccion pormestarina? Historia vaikenee siitä.

Jos näin olisi ollut, missä olisi nyt Codex Napoleon?

Kun miettii sitä, heijastuvatko Eerolan valot Anttilasta katsoen lammen pintaan, voi mieleen nousta kaikkea muutakin, ja siitä muusta tekisi nyt mieleni kirjoittaa, jos ei muuanne, niin rivien väliin.

Sitä odotellessa, haaveilen lisää ja joku siitäkin loukkaantuu.