– Niin, oliko hänellä viimeinen tahto?
– …huomenna, huomenna ja huomenna.
– Anteeksi, kuinka?
– Olisi toiste saanut tulla tämä viesti!
– Niin, mutta oliko hänellä testamenttia? Asianajajaa?

Vuoteen vierellä

– Hhm, ensiksi tapamme lakimiehet!
– Mutta kenelle hän jätti omaisuuden? Hän lähti niin äkisti, ettei varmasti ehtinyt tyhjentää työpöytäänsä. Mitä luulet, kenen taskuun ne avaimet nyt päätyvät?
– Älä enää pelkää auringon paahdetta… Olet maallisen tehtäväsi tehnyt, kotiin olet mennyt ja palkkasi nostanut.
– Palkkansa? Oliko huoneessa kassalipas? Paljonko siellä oli? Sano nyt, sinähän täällä hänen varjonaan vaelsit.
– Keltaista, kimaltavaa, kallista kultaa? Tämä keltainen orja solmii ja repii uskonnot.
– Älä saarnaa minulle uskonnosta ruumiin vieressä! Kysyn vain, kuka perii tämän kiinteistön? Kenen nimeen paperit tehtiin?
– Talot, jotka hän rakentaa, kestävät tuomiopäivään asti.
– Entä hänen tyttärensä? Saavatko he mitään?
– Isät, jotka kulkevat ryysyissä, tekevät lapsensa sokeiksi; mutta isät, joilla on rahasäkit, saavat nähdä lapsensa ystävällisinä.
– Mitä sinä vänkäät? Jäikö häneltä rahaa vai ei?
– Tyhjäkin on tervetulleempi kuin roisto rahoissaan!
– Ruoja sinun kanssasi! Olitko sinä hullu tullessasi, vai tekikö hän sinut tuollaiseksi?
– Hullu on se, joka luottaa suden kesyyteen, hevosen terveyteen, pojan rakkauteen tai huoran valaan!
– Pilkkaatko sinä minua, vaikka hän makaa tuossa kylmänä?
– Hyvästi; jos kultaa olisit, niin surisin enemmän. Eikö ole outoa, että halu elää niin monta vuotta pidempään kuin kyky?
– Väitätkö sinä, etten minä olisi tässä, jos en hänestä välittäisi?
– Voi hymyillä ja hymyillä ja silti olla konna!
– Hymyillä! Sinä puhut hymystä, juuri sinä! Koska kukaan on nähnyt sinut hymyilevän hänelle? Koska? Kuinka kauan sinä olet ollut täällä? Enemmän kuin kolmannes vuosisadan, ja monastiko olen nähnyt sinun hymyilevän hänelle? Tai ylipäänsä? Tuollainen pers’naama! Aina naama norsunvitulla, epäilevä katse silmissä!
– Kasvoni ovat sellaiset kuin ovat, mutta minun rakkauteni ei asu kielelläni. Rakastaa herraani, täyttää rehellinen velvollisuuteni, olla muurina hänen ja hänen vihollistensa välissä! …Rakasta ja vaikene… Eivätkö ne ole tyhjäsydämisiä, joiden äänekäs suosionosoitus ja valheelliset hymyt kaikuvat maailmalle!
– Puhutko sinä… Puhutko sinä rakkaudesta tämän vuoteen vieressä?
– Ei rakkaus muutu viikkojen ja hetkien mukana, vaan kestää aina tuomiopäivän reunalle asti.
– Sinä ja hän… Te kaksi. Minä en usko tätä. Minä kävin talossa aina Pyhän Crispinin päivän aattona siitä asti, kun tulimme takaisin samalla laivalla, ja siitä asti minä olen tuntenut sinut ja hänet vielä kauemmin. En usko. Entä hänen perheensä? Hänen tyttärensä?
– Niin he rakastivat, että kahden rakkaus oli olemukseltaan yhtä; kaksi erillistä, ei jakoa… Me harvat, me onnelliset harvat, me veljesjoukko. Mutta tyttärille jumalat kirjoittavat ”ei mitään”.
– Sinä, sinä, sinä… En minä tiedä, mitä sanoa. Tule pois sieltä ikkunan luota henkäilemästä! Katso minua! Minä teen sinusta lopun! Usko minua, minä en siedä, että palkollinen suhtautuu minuun noin ylimielisesti, ikään kuin olisit jotain…
– Uhkaustesi edessä en tunne pelkoa; sillä minun rehellisyyteni on niin vahva panssari, että uhkasi ohittavat minut kuin tyhjä tuuli, josta en välitä.

Mies laskee kätensä vuoteessa olevan päälle.

– Hyvää yötä, jalo prinssi, ja enkelikuorot laulullaan sinut uneen saattakoot.