Minun on myönnettävä, että tunnen myötätuntoa hirviöitä kohtaan.

Ei kahta sanaa etteikö Donald Trump olisi hirviö.

Peto, jota ei pitäisi ymmärtää vaan pysäyttää, kuin raivotautinen koira.

Ja silti – tunnen häntä kohtaan myötätuntoa.

En miestä kohtaan, vaan lasta.

Sitä kaltoinkohdeltua, säälittävää viisivuotiasta, joka elää tuon vanhan miehen sisällä.

Kuinka hämmentynyt ja kauhuissaan hänen täytyy olla?

Millaista on elää aikuisen kehossa ilman aikuisen vastuuta, ilman kykyä sietää todellisuutta, ilman kykyä kohdata seurausta?

Eikö tuon lapsen kärsimyksen loppu olisi hartaasti toivottava?

Tätä ajatusta vasten luin Yhdysvaltain uuden kansallisen turvallisuusstrategian, joka julkaistiin hiljattain. Asiakirja, joka antaa Euroopalle kaksi vuotta aikaa tehdä se, mitä sen olisi pitänyt tehdä jo viimeistään vuonna 2014.

Tältä osin Yhdysvallat on oikeassa.

Euroopan olisi pitänyt ottaa vastuu itsestään jo kauan sitten.

Viimeistään Trumpin ensimmäisellä kaudella olisi pitänyt ymmärtää, että Valkoisessa Talossa istuu pikkupoika, jota Vladimir Putin vetää kuivana kakkoseen.

Mutta turvallisuusstrategian todellinen sanoma ei ole kehotus Euroopan vahvistamiseen.

Se on ilmoitus arvomurroksesta. Yhdysvallat ei enää jaa niitä arvoja, joiden varaan Eurooppa on rakentanut pitkän ja usein kivuliaan liittolaisuutensa sen kanssa.

Jos Yhdysvaltain historiaa lukee hieman pintaa syvemmältä, kehityskulku ei ole yllätys. Yhdysvallat on pohjimmiltaan hyvin erilainen ja monessa suhteessa epädemokraattisempi yhteiskunta kuin eurooppalaiset valtiot. Sen juuret ovat kalvinismissa, eivät valistuksessa; kurissa, eivät sopimuksessa.

Trump ei ole poikkeama vaan oire.

Hänen poukkoileva politiikkansa on saanut jotkut uskomaan, että Yhdysvallat etsii uutta roolia demokratian takaajana. Todellisuus on päinvastainen: Trump ja hänen republikaaninsa ihailevat diktatuuria ja halveksivat vapautta – juuri sitä vapautta, jota Eurooppa edustaa.

Lukekaa Machiavellia.

Ei ruhtinailla, eikä hirviöillä, ole ystäviä. On etuja.

Liittolaiset katoavat, kun yhteinen etu katoaa.

Yhdysvaltojen rooli maailmanpoliisina ja demokratian puolustajana ei ole koskaan ollut altruismia. Se on ollut oman edun ajamista. Ongelma Yhdysvaltojen näkökulmasta on ollut se, että ne ovat samalla edistäneet vapautta ja demokratiaa – usein vastoin omia lyhyen aikavälin etujaan.

Uudessa turvallisuusstrategiassa tämä ristiriita katkaistaan.

Asiakirjassa Yhdysvallat soimaa Eurooppaa sen demokraattisuudesta. Demokratia ja vapaus esitetään suorastaan vastenmielisinä, epäamerikkalaisina ilmiöinä. Tämä ei ole lipsahdus. Tämä on linjaus.

Trumpin hallinto näkee Putinin luonnollisempana liittolaisena kuin Euroopan.

Eikä tämä ole väliaikainen häiriötila. Trump sanoi ääneen sen, mitä autoritaarit yleensä vain vihjaavat:

“Jos äänestätte minua nyt, teidän ei tarvitse äänestää enää koskaan.”

Tämä hallinto halveksii sopimuksia, kansainvälisiä instituutioita ja yhteisesti sovittuja sääntöjä. Ne nähdään Yhdysvaltoja vastaan toimivina rakenteina. Samalla koko muu maailma – kaikki, jotka eivät jaa tätä maailmankuvaa – määritellään vihollisiksi.

Ja siinä he ovat oikeassa yhdestä asiasta.

Koko muun maailman täytyy olla tuollaisen hallinnon vihollinen.

Ei vihasta, vaan selviytyäkseen.