Olin asunut kaksiossani seitsemän vuotta ja luulen, etten paljoa valehtele, jos sanon sinä aikana käyneeni hautausmaalla noin 300, ellen peräti 400 kertaa.

Hautausmaa ei oikeastaan ollut matkan varrella minnekään, missä normaalisti kävin, vaan pysäkiltä pienen matkaa päinvastaiseen suuntaan kuin missä asuin, sinne oli vasiten lähdettävä, mutta hyvin pian, kun olin saanut asuntoni kuntoon, minulle tuli tavaksi käydä joka viikonloppu hautausmaalla, ainakin kerran, jos ei kahdesti. Olohuoneessa oli yksi kohta, josta saatoin nähdä hautausmaan kappelin campanile-tornin, mutta se edellytti asettumista aivan lähelle ikkunan vasenta reunaa.

Joskus kävelin kalmiston koskemattomalla hangella, toisinaan kahlasin hautausmaan jalopuiden kahisevissa lehdissä ja joskus kuljin kesäisen keskipäivän paahteen alla ja luulen, että ehdin nähdä jokaisen polun ja jokaisen kiven, joka hautausmaalla oli, kun sitten näin siellä, suurista lohkareista kasatussa muurissa, pompöösin hautakammion takana, portin.

Jos ette tiedä, hautausmaata kiertää suurista lohkareista koottu, matalimmillaankin parimetrinen muuri, ja vaikka hautausmaa varmaan oli luonnonkauniilla paikalla, meren rannalla, niin yhdestäkään paikasta en ollut nähnyt merelle, vaikka saatoin kuulla joskus myrskyn aikaan aaltojen pauhun. Meri ei näkynyt kalmistoon mihinkään. Vastapäiseltä rannalta katsottuna hautausmaan musta muuri näytti oudolta nurin käännetyltä linnoitukselta, joka oli rakennettu pikemminkin pitämään jotakin sisällä kuin torjumaan ulkoista vihollista.

Mutta sitten, siellä perällä, muurissa oli portti, mustaksi maalattua rautaa, kolme metriä korkea portti, josta voisi kuvitella kuuden hevosen vetämän hautajaisvaunun tulevan hautausmaalle, mutta minä tiesin, että sen muurin takana olisi vain rapian kuusimetrinen pudotus mereen.

Ja silti siellä oli portti.

Portti oli niin lähellä hautakammiota, että vaikka voisi kuvitella hautajaisvaunujen tulevan portista, oikeasti ne eivät mahtuisi kääntymään siitä. Yritin hahmottaa, mitä tarkoitusta varten tuollainen portti oli rakennettu, ja astelin kammion sivuitse lähemmäksi.

Portti näytti uudelta, sen musta maalipinta oli virheetön, mutta kuitenkin kaikki portin tekniikassa ja muotoilussa viittasi menneisyyteen, jonnekin teollistumisen aikaan, ehkä 1850- tai 1870-luvulle, tai aikaan ennen belle époque -kautta.

Kun tulin portille, yritin katsoa avaimenreiästä, mutta näin vain lukon perällä kiiltävän tumman metallin. Kun kosketin porttia, se oli kylmää metallia ja maalipinta tuntui sileältä ja tuntui, kuin se olisi värissyt hieman kylmissään.

Portin takana pitäisi olla meri.

Annoin sormenpäideni jäädä kylmälle metallille ja keskityin kuulemaan meren ääniä, mutta ei mitään, vain tuulen kohina hautausmaan puiden lehvistössä. Kumarruin, ensin painoin poskeni kylmään metalliin ja sitten annoin korvani langeta kuuntelemaan merta portin takana.

Säpsähdin irti portista, kun kuulin äänen, jota en odottanut ja jonka varmasti tunnistin kaukaa lapsuudesta, toisesta kaupungista, toisesta elämästä.

Sama ääni kuin raitiovaunun kääntyessä tiukassa kaarteessa, kuultuna vaunun sisällä, teräspyörien soittaessa epävireisiä kiskoja. Ääni oli tuttu lapsuudesta, mutta tässä kaupungissa raitiovaunulinjat oli lopetettu 40 vuotta ennen kuin minä muutin tänne, ja itse asiassa asuntoni oli ollut paikalla, jossa joskus oli huoltovarikko.

Yhtäkkiä minä muistin valkoiset lettinauhat. Kun äiti vielä eli, minulla oli yleensä aina punaiset lettinauhat, paitsi sunnuntaisin. Sunnuntaisin söimme aamiaisen, jonka jälkeen äiti harjasi hiukseni ja letitti ne sitten valkoisten lettinauhojen kanssa. Muistan, miltä minä näytin harmaana päivänä, heijastuksena raitiovaunun ikkunasta, kun linja numero 7 ylittää sillan ja kääntyy tiukasti kohden Pyhän Katariina Sienalaisen kirkkoa.

En voi muistaa, koska minä muistin ne lettinauhat viimeksi. Muistinko koskaan?

Pitääkö kaikesta olla 50 vuotta?