Johtokunnan ruokasali oli samassa kerroksessa, ja sinne mentiin Alman pöydän ohi. Alma hymyili Tony Tolomeille leveästi.

“Kiitos viimeisestä, Tony!”

“Eipä mitään, Alma. Ties vaikka otettaisiin joskus uusiksi?”

Ja Alma palkitsi hänet harvinaisella herkulla, syvällä kehräävällä naurahduksella.

Tony jätti salkkunsa ja puhelimensa Almalle ja meni sisään tummista puuovista.

Pari muuta johtajaa oli aulassa, ja keskustelu keskeytyi, kun Tony Tolomei tuli sisään.

“Se on sitten viimeinen viimeisen perjantain lounas sinulla”, henkilöstöjohtaja Savage tervehti.

Tony Tolomei piti ihmisistä. Useimmista hän piti heti, epäröimättä. Viime kuukaudet hän oli katsellut ympärilleen uusin silmin ja tajunnut, että John Eugene Savage oli koppava mulkku.

“Niin on. Seuraavalla kerralla tarvitaankin yksi lautanen vähemmän.”

“Talousjohtaja varmasti ilahtuu!”

Tony Tolomei arvioi, että seuraavana vuonna tuon persenaaman bonus olisi kolmesta viiteen miljoonaa enemmän kuin tänä vuonna.

“Tony, ne on sitten eläkevuodet edessä!” Kiinteistöjohtaja Bennett pääsi yllättämään Tony Tolomein hänen takaansa. “Minkä ikäisenä aloititkaan AIIT-Royalilla?”

“Olin yhdeksäntoista. Viisikymmentäseitsemän vuotta kuukauden ja viikon päästä.”

Bennettin otsa rypistyi.

“No varmaan sitten odotat eläkepäiviä. Jäätkö kaupunkiin vai muutatko maalle?”

“Ehkä minä karkaan sirkuksen mukaan!”

Malcolm Earl Bennett nauroi vatsa hölskyen vyön ylitse ja muisti tuon letkautuksen ikänsä.

Vaikka huoneeseen olisi mahtunut kuusikymmentä henkeä, siellä oli nyt seisova pöytä johtokunnan kahdelletoista jäsenelle. Tony Tolomei sai ystävällisiä eleitä, hymyjä ja taputuksia harteille. Hän ajatteli maaliskuun idusta.

Teknologiajohtaja Prevon hymyili kuin juoppo munkki, punakkana ja omahyväisenä. Tony Tolomei laski, että Prevon tienaisi hänen bonuksiensa jaosta hieman yli kymmenen miljoonaa. Prevon vatkasi hänen kättään tarmokkaasti, kuin yrittäisi saada monnia hengiltä.

Kotimaan myyntijohtaja Lewis. Vaikka Lewis oli ehkä älykkäin mies talossa, Tony Tolomei tiesi, että myynnin pienenemisestä oli oikeasti vastuussa tämä mies, ei hän. Lewis oli älykäs mutta väsynyt ja vanhanaikainen, vaikka oli viisitoista vuotta häntä nuorempi. Tony Tolomei laski Lewisin hyötyvän hänen syrjäyttämisestään liki yhdeksän miljoonaa.

Toimitusjohtaja Nick Key näytti ikäistään vanhemmalta, arvokkaalta ja harkitsevalta. Yhdeksässä vuodessa hän oli tehnyt ihmeitä. Vaikka kaksi viimeistä vuotta eivät menneet nappiin, tuotto oli kasvanut uskomattomasti. Tony Tolomei ei voinut olla pitämättä tästä miehestä, vaikka analyyttisesti ajatellen tämä oli valmis pettämään kenet hyvänsä tavoitteidensa eteen.

Tony Tolomei katsoi omaa heijastustaan seinän kiillotetusta marmorista.

Hän oli osa tätä. Hän ei ollut koskaan äänestänyt toimitusjohtajaa vastaan. Jokainen perseily, puukotus ja petos, jota Nick Key oli ehdottanut, oli ollut hänen siunaamansa.

Nuoremmat johtajat olivat kuin lauma outoja pappeja, suorittamassa seremoniaa, joka edellytti temppelin vanhimman olalle taputtamista.