Somen keskustelu lasten kaveruudesta toi mieleeni erään pienen tytön.

Erään kerran ulkomaalaistaustainen tyttö raahasi polkupyöräänsä pyörätietä pitkin, koska hänen piponsa oli juuttunut ketjuihin.

Ja en, en tiedä, miten pipo oli onnistunut juuttumaan ketjuihin, mutta pysähdyin auttamaan häntä, ja saimme pipon irti.

Meni jokunen päivä, ja tapahtui jotakin harvinaista.

Ovikello soi. Oven takana oli sama tyttö. Hän kysyi vaimoltani, olenko minä kotona.

Olinhan minä.

Nyt polkupyörästä olivat ketjut pudonneet paikoiltaan, ja hän kysyi, voisinko korjata ne.

No, mentiin yhdessä pyörän luo ja nostettiin ketjut takaisin.

Ja muutaman päivän päästä sama uudelleen.

Tehtiin siinä sinunkaupatkin, kun tuttavuutemme alkoi olla jo tämän verran tiheää.

Mutta seuraavalla kerralla sanoin:

– Tehdään tämä yhdessä. Minä vain neuvon, mutta sinä korjaat.

Ja niin teimme.

Ja sitten rahat joim… ei kun se oli toinen tarina.

Mutta sitten, muutaman päivän päästä, sellainen pallopäinen nassikka hurauttaa hirmuista vauhtia pitkin polkua. Hän jarruttaa minun kohdalleni ja huutaa:

– Pjeetu! Pjeetu! Mä korljasin mun polkupyörlän! Fatima opetti, kun sä olit opettanut sitä!

Ja saman tien hän polkee taas täyttä vauhtia Tuukkalantien suuntaan.

Sen jälkeen jokseenkin jokainen seitsemän–kahdentoista vuoden ikäinen kersa kulmillamme tervehti minua, ja osa vähän vanhemmistakin.

Mutta nimeni oli muuttunut.

Olin nyt Pjeetu.

Ja kyllä se minulle sopi.

Vaikka tuosta on jo kahdeksan tai kymmenen vuotta, enkä ole asunut niillä kulmilla kolmeen vuoteen, edelleen joskus sattuu niin, että metrossa tai kaupungilla joku teini, jonka kasvot ovat minulle aivan tuntemattomat, tervehtii minua.

Nuoret herrat hyvin rehvakkaasti, kuin näyttääkseen, että tämä on hallussa.

Neidit hieman arvokkaammin.

– Terve, Pjeetu!